kuolema suru

kaksi vuotta kuolemasta

Kaksi vuotta. Niin lyhyt, mutta niin pitkä aika. Muistan vieläkin vähän liiankin hyvin sen hetken, kun sain tietää kuolemasta, mutta onneksi en muista sitä tuskaa. Tai koen sitä tuskaa vain nukkuessa, mutta hereillä ollessa en pysty sitä tuntemaan.


Suru on muuttunut paljon kahden vuoden aikana paljon. Minun elämäkin on muuttunut täysin ja suru on ollut siinä rinnalla armollinen. Eihän se helppoa ole ollut ja välillä tuntunut kaikkea muuta kuin armolliselta. Mutta suru on suru ja se muuttuu, mikää hetki ei ole loputon. Siihen on ollut hyvä tuudittautua ja tuudittaudun edelleen.


Onneksi suruun liittyy paljon myös positiivisia tunteita, muisteluita, hyviä fiiliksiä siitä mitä olen saanut yms. Nämä tuovat sitä armollisuutta ihan hirveästi.


Paljon on kahden vuoden aikana käyty läpi ja voin kyllä ylpeänä sanoa, että olen super selviytyjä. Monen monta kertaa olen aidosti uskonut, että en selviä ja tulen kuolemaan tähän. Surun kanssa on hyvä elää ja ikävän kanssa pystyy elämään.

kuolema suru

kuoleman pelko

Mun ajatukset pyörivät vähän väliä kuolemassa ja jos eivät pyöri, niin alitajunnassa ainakin. Nämä ajatukset eivät ole niitä rakentavia ja elämää kantavia, vaan ahdistavia.


Kuoleman pelko on saapunut elämää hyvin vahvasti. Kun tulee ajatus ”onkohan jotain sattunut, onkohan hän kuollut” mieleen, niin se iskee sellassella voimalla, että meinaa tulla paniikin omaisia piirteitä. Ahdistus on todella tuskastuttava. Tulee sellainen epätoivo, että en jaksaisi taas käydä uudestaan läpi surutyötä – surutyötä, joka kulkee tavalla tai toisella koko loppu elämän mukana.


Minulla on ollut satunnaisesti tätä kuoleman pelkoa, mutta kohde on hyvin rajoittunut. Nyt mitä lähemmäksi kuolinpäivää mennää, sen laajemmaksi tämä menee.


Pelko saattaa estää nauttimasta, keskittymättä yms. Onneksi kuitenkin tiedän, että se on hetki vain ja osa surutyötä. Kuolinpäivän jälkeen varmasti helpottaa. Näillä ajatuksilla yleensä rauhoittelen itseä ja kirjoittaminen, se auttaa niin paljon. Lisäksi toistelen itselle, että jos joku kuolisi, niin kyllä minä selviän, vaikka toiselta tuntuu nyt. Onhan minulla kokemusta asiasta. Mutta itkeminen, se viimeistää helpottaa.


Kaikkein onneksi on se, että onneksi tätä ei ole koko ajan. Ei joka päivä ja ei joka yö (näe unta).


Eilen oli M:n syntymäpäivät. Oli suht hyvä fiilis ja myös kiitollinen mieli. Vaikka on joutunut paljosta luopumaan, niin olen saanut paljon tilalle. Kuitenkin eilen tajusin, että kun vallitsee ilmapiiri, että kuolemasta ei saa kunnolla puhua, koska muita alkaa ahdistaa, niin se on vaikuttanuun minuun ja paljon – eikä kovin positiivisesti. Koska vasta eilen tämän hoksasin, niin aion kirjoittaa teille postauksen. Postauksen kirjoittamiseen tulee menemään aikaa, koska prosessoin asiaa samaa aikaa.

adhd

toiminnanohjauksen vaikeudet – testit

Olen puhunut moneen otteeseen minun vaikeasta toiminnanohjauksesta. Kaikillahan adhd:lla toiminnanohjaus ei ole lainkaan näin paha, mutta en tiedä yhtäkään adhd:ta jolla ei olisi tällä alueella vaikeuksia.


”Miksi et vaa voi tehdä?” ”Pitääkö olla aina vain laiska?” ”Etkö voisi edes yrittää?” Ja muut vastaavat kysymykset ovat erittäin kuultuja ihmisten suusta, jotkan eivät pysty samaistumaa tai ymmärtää näitä ongelmia.


Olin pitänyt iteäni laiskana. Jos joku tilanne alkoi tulla haasteelliseksi, niin luovutin – oli homma mikä tahansa. Alkaahan sitä uskomaan muiden puheisiin, koska en ymmärtänyt miksi toimin näin. Miksi kehooni tulee ihan hirveön epämiellyttävä olo, kun yritän tehdä jotain, mutta en pysty?


Neurologisista testeistä sain vastauksen. Minulta puuttuu kyky käynnistyä tilanteissa, jotka eivät ole sillä hetkellä todella innostavia tai akuutteja esim kova nälkä.


Mitä testeissä sitten oli? Toiminnanohjausta testattiin mm niin, että piti laskea järjestyksessä numeroita alhaalta ylöspäin ja ylhäältä alaspäin esim kolmesta sadasta. Numeroiden lasku onnistui ihan helposti. Mutta kun minun piti alkaa samalla ympyröimää kuvia, lakkasin toimimasta. Sillä hetkellä todella yritin ihan hirveästi, mutta en pystynyt. Koko homma alkoi käymää sen verran rankaksi, että aloin vain nauramaan. Vasta kun tutkija alkoi laskemaa numeroja kanssani, pystyin alkaa laskemaa numeroita ja pystyin ympyröimää vain muutaman kuvion.


Homma meni niin huonosti, että seuraavalla kerralla uudestaa. Tällä kertaa ei enää naurattanut, vaan alkoi itkettämää. Tajusin siinä penkillä ongelmani suuruuden. Minulta puuttuu joku nappi, en kykene toimimaa, jos joku ei minua ohjaa.


Tämä selittää esimerkiksi sen, miksi tiskaaminen on minulle vaikeaa. Päätöksenteko + toiminta = kaksi asiaa samaa aikaa. En kykene tarttumaa yhteenkään astiaan, koska niitä on liikaa altaassa. Koko kroppaa tulee inhottava olo. Helpompi vain kääntyä ja jättää tekemättä. Arjessa homma menee niin, että kun tietty astia on loppu, niin siinä tulee käsky, mistä astiasta pitää aloittaa ja sitten pystyn tiskata normaalisti. Mutta esimerkiksi Mikon kanssa helpotti, että hän sano, että alota tuosta. Tiskikone on muuten ollut minun pelastus ja se on oltava seuraavissakin kodeissa.


Tiedän, että tätä on todella vaikee ymmärtää. Miksi jopa sohvalta nouseminen voi olla jo niin vaikeaa. Ymmärrän, että homma näyttää ulospäin laiskuudelta, ymmärrän että muita oma toiminta saattaa turhauttaa.


Neurologiset testit olivat itselle henkisesti todella tärkeät. Tiedän nyt, miksi toimin niinkuin toimin. Tiedän myös, että miksi toisen kanssa on arki niin paljon helpompaa, kun toinen tietämättäkin ohjaa minua esim ajattelemalla ääneen ”olisikohan aika syödä tai pitäisköhän siivota”.

adhd hyvinvointi kuolema podcast psykologia

en tarvitse enää terapiaa

2017 vuonna aloitin muutaman kuukauden jakson, jossa tarkasteltiin minkälaista psykoterapiaa tarvitsen, koska tarve oli suht akuutti puhumisen vaikeuden takia.


Minulla tulikin muutto Kuopiosta Helsinkiin ja koko homma alkoi alusta, mutta selvisikin minun adhd, jonka takia psykoterapiaan hakeutuminen keskeytyi. En kuulemma saisi myönteistä päätöstä psykoterapiaa, jos neurologiset testit ovat kesken. Mutta niin vain kävi, että Mikko kuoli 2018 ja psykoterapian tarve kasvoi entisestään.


Adhd kuntoutus alkoi 2019 vuoden alussa ja sain psykologin, jonka kanssa kävimme adhd juttuja läpi, mutta myös esimerkiksi surua. Tänä vuonna minulle ilmoitettiin, että olen niin kykeneväinen käsittelemää asioitani, että en ole lainkaan terapian tarpeessa, joten adhd kuntoutus tuolla puolella päättyy.


Olin suoraan sanottuna aika äimistynyt ja myös älyttömän ylpeä itsestäni, että olen osannut käytönnössä ”yksin” kehittää itseäni sen verran paljon, että tarve psykoterapiaa loppui ja psykologillekkaan ei ole enää tarvetta.


Enhän minä tätä matkaa ole yksin käynyt, vaan mukana on ollut valtava määrä eri podcastejä, kirjoja, lukuisia keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, blogeja… Erityisen ylpeä olen siitä, että olen osannut hyödyntää psykologista joustavuutta näiden oppien parissa, olen osannut peilata asioita itseeni, vaikka se asia ei ole koskettanut suoranaisesti minua.


Se tie, mitä olen käynyt, ei ole ollut mikää helppo. Paskaa suoraan sanottuna. Tästä kaikesta olen noussut, olen oppinut löytämää ne selviytymiskeinot ja vaikka välillä ryvetään ihan huolella, niin osaan nousta sieltä ylös. Osaan ottaa apua toisilta, kun en yksin pääse.


Jos joku on nostanut itsetuntoa, niin tämä. En olisi silloin 2017 vuonna lääkärin edessä istuessa uskonut, että kuinka sitkeä olen, kuinka vahva olen. Siinä penkillä istui ihan eri ihminen, mitä minä olen nyt. Mutta jos en olisi koskaan tajunnut hakea itselle ja ongelmilleni apua, en olisi tässä tälläisenä ihmisenä.


Vaikka tuntuisi, että olisi ihan yksin, kukaan ei ymmärrä, ei saa yhteyttä toisiin yms, niin älä hylkää itseäsi, vaan lähde kuuntelemaa omia tarpeitasi ja rajojasi. Haluan rohkasta juuri sinua ottamaan härkää sarvista ja käsittelemää omia asioita, vaikka se tuntuisi todella vaikeelta. Sitähän se on – vaikeeta. Mutta se palkitaan aina! Se palkinto on suurin, mitä voi saada. Se on vapaus, aito turva ja rakkaus.


Terveisiä muuten Rukalta! Ihanaa nähdä vihdoin lunta ja monen vuoden jälkeen laskettelua näissä rinteissä, jossa olen opetellut mm lautailemaan.

kuolema suru

surun käsittelyä nukkuessa

Maaliskuu kolkuttelee ja alitajunta sen kyllä tiedostaa erittäin hyvin. Viime vuonna maaliskuun odottaminen vei minut aika pohjalle, toisaaltaan Mikon syntymä- ja kuolinpäivät eivät olleetkaan niin pahoja, mitä etukäteen pelkäsin. 


Kuitenkin pelkään, että menen taas ihan pohjalle. Näen nimittäin unia, joihin liittyy se tuska, kipu ja ahdistus. Uni on minulle ihan äärettömän tärkeä ja jos en siitä pidä huolta, niin sitten se kostautuu aika rankalla kädelläkin. Tälläiset unet eivät vie hyvinvointia tietyllä tavalla eteenpäin, koska uneni jäävät lyhkäisemmäksi ja heikompilaatuisemmaksi. 


Toisaaltaan olen kiitollinen, että pystyn nukkuessa käsittelemää asioita. Jos tänäkin vuona kävisi niin, että nuo päivät eivät olekkaan niin pahoja, koska olen etukäteen käynyt kaiken läpi. Lisäksi onneksi pystyn myös nykyään kääntämään unet päivän mittaan ahdistavasta positiiviseen ja iltaisin on kiitollinen mieli siitä, mitä kaikkea olen saanut.

adhd hyvinvointi

adhd lääkkeen positiivinen vaikutus

Olen niin super kiitollinen mun lääkkelle, koska ekaa kertaa elämässäni kykenen syömää säännöllisesti. Olen luullut, että nälkäkeskukseni ei toimi lainkaan, mutta kyllä se toimii.


Lääkkeetöminä päivinä mun aivot eivät reagoi nälän tunteeseen. Saattaa tulla sellainen olo, että on nälkä, mutta ei tule mitää käskyä syömään menemisestä. Näin ollen saattaa mennä neljä tuntia (ellei joku ruoka himota valtavasti), jotta reagoin edes vähän nälkää ja kaksi tuntia siitä, että tulee ensimmäinen käsky mennä syömää.


Olen psykologini kanssa miettinyt, että miksi näin. Tosin tarkkaa vastausta tuskin ikinä saan tietää, mutta hyvin luultavasti huono tarkkaavaisuus ja toiminnanohjaus ottavat niin paljon signaaleja ympäriltä, että eivät enää jaksa reagoida nälän tunteeseen.


Lääkkeellisinä päivinä jo kahden tunnin päästä syömisestä alan tuntea heikkoa oloa ja tarvetta syödä. Vaikka olisikin vaikeuksia kävellä jääkaapille ja ottaa ruokaa, niin siihen ei parin tunnin prosessia, vaan runt 15min.


Tämähän tarkoittaa myös sitä, että kokkailen (ja rahaa säästyy) enemmän, koska tiedostan nälän ja siinä vaiheessa kun se nälkä tulee, niin se ei ole huutava. Voin siis valmistaa vaikka pitkän kaavan mukaan. Lääkkeettöminä päivinä nälän iskiessä kunnolla tajuntaan on ruokaa saatava heti ja usein se ei ole sitten lainkaan monipuolista.


Vasta nyt huomaan, kuinka tärkeää se ruoka minulle on. Kuinka paljon ruoka vaikka vaikuttaa mieleen. Kuitenkin lääkkeettöminä päivinä unohdan ruuan, ellei joku ole kanssani samassa tilassa ohjaamassa toimintaani.


Tässä vaiheessa moni ehdottaa minulle herätyskellon käyttämistä, mutta muistutukset eivät toimi minulla. Saatan unohtaa syömisen sillä sekuntilla, kun sammutan herätyksen. Toinen yleinen on, että menen keittiöön ja alan miettimää, miksi tulin tänne ja käännyn takaisin.


Ymmärrätte varmaankin, miksi olen niin kiitollinen tästä lääkkeen tuomasta muutoksesta.