hyvinvointi ihmissuhteet kuolema psykologia

vuoden valaistumiset

Koen välillä sellaisia valaistumisen hetkiä, kun selvittelen kaiken maailman asioita. On aika kerätä joitain viime vuoden hetkiä, jotka ovat muuttaneet ajattelumaailmaani. Niitä on niin paljon, että en tule kaikkia mainitsemaan.


Mitä enemmän käsittelen asioitani, sen helpommaksi elämäni muuttuu. Sen paremmin pääsen vastoinkäymisistä yli.


Jos loukkaannun, niin loukkaannun siksi, että toisen sanat tai teot osuu minun arkaan paikkaan – asiaan, jota en ole käsitellyt. Vähän niinkuin tarjottimella seuraava käsittelyn kohde ja siihen kannattaa todellakin tarttua.

Nöyrän ja nöyristelyn sekä miellyttämisen ja mielistelyn välillä on iso ero. Nöyryyteen ja miellyttämiseen ihminen pystyy vasta sitten, kun kuuntelee omia tarpeita ja sisintä. Toimii niiden mukaa. Nöyristelyssä ja mielistelyssä ihminen talloo omien rajojen päälle sekä tukahduttaa tarpeitansa. Toiset rakentaa ihmistä, toiset myrkyttää.


Mitä enemmän puhun asioistani, sen helpompi on toisten ymmärtävät minua. Kun sanon rajoistani ääneen, niin toisten on helpompi kunnioittaa rajojani. Elämäni todellakin helpottuu tämän myötä.

Sanotaan, että paskimmasta paskimman parisuhteen saa toimivaksi ja molempien tarpeita täyttäväksi, jos molemmat keskittyvät omien asioiden/historian käsittelyyn mieluiten yksilöterapiassa sekä yhdessä käy vielä pariterapiassa. Tämä pätee myös ystävyyssuhteisiin ja sen olen saanut huomata. Kun ei ole enää yhteyttä tai luottamusta, niin kovalla työllä ja itseensä menemällä, raa’asti asioiden esiin ottamisella on suhde saatu paremmaksi, mitä ennen kriisiä. Muuten tuo ihan hirveästi voimavaroja elämää, kun tälläinen prosessi käyty läpi ja mitä se toi elämääni.


Säästämällä rahastoihin turvaan tulevaisuuttani ja mahdollistan unelmiani. Saan lisäksi ”ilmaista” rahaa korkoa korolle ilmiön takia. Kun motivoidun säästämisestä, se tulee mieleenä myös impulssikohtauksien aikana. Minulla on ollut paljon inpulssiivisuutta rahan kanssa, jonka takia olen laittanut itseni todella pulaa. Nyt pulassa ollaan oltu huomattavasti harvemmin itseni takia.


Minun ei kannata ostaa purjevenettä, vaan säästää rahaa vuokraamiseen. Halvemmalla pääsen, kun lennän vaikka Kroatiaan tai Kreikkaa ja purjehdin kolme viikkoa sielä. Pääsen halvemmalla ja helpommalla, vaikka teen näin vuosien ajan.

Olen ihan sairaan vahva ihminen. Mussa on sisua mennä eteenpäin, vaikka mitä paskaa tulisi eteen. Vahva minusta on tullut siksi, koska olen uskaltanut olla heikko ja apua tarvitseva. Minä selviydyn, minussa on sisäistä voimaa. Erityisesti Mikon kuolema on tehnyt minusta vahvemman ja nostanut itsetuntoani hirmuisesti, kun olen huomamnut sen vahvuuden, mitä en olisi välttämättä ilman kuolemaa huomannut. Ihminen kaivaa voimansa jostain selviytyäkseen seuraavaan hetkeen. Ja juuri silloin ihminen on kaikkein vahvin, vaikka monen mielestä se näyttääkin säälittävältä räpellykseltä.

adhd hyvinvointi ihmissuhteet suru

mitä olen tehnyt väärin ihmissuhteissa?

Olen viime aikoina miettinyt, että miten minä viihdyn tälläisissä ihmissuhteissa, kun ennen en olisi jaksanut katsoa ”paikallaan seisomista”. Mitä ei ole mennyt ihan putkeen ja miten olen kasvanut näistä asioista?


Ennen minulla loppui mielenkiinto ihmiseen, jos ihmissuhde ei edennyt todella nopeaa vauhtia. Jos alusta asti ei puhuttu todella syvällisiä ja henkilökohtaisia asioita. Jos yhteydenpito ei ollut jatkuvaa. Siksi laitoinkin lainausmerkkeihin tuon paikallaan seisomisen, koska ennen olisin ajatellut niin.


Kun mennään vuosi taakseppäin, niin sen ajan voisi tiivistää yhteen lauseeseen, josta olen itseasiassa tehnyt postauksen: sureva on itsekäs. Sitä sokeutuu hyvin monelle asialle, osittain omalle toiminnalle. Kuinka esimerkiksi hain Mikkoa toisista ihmisistä, tahdoin sellaisia asioita ihmissuhteista, mitä minulla ja Mikolla oli. Tahdoin asioita, joita en voinut saada ja niistä luopuminen oli todella rankkaa. Yritin pitää kynsin ja hampain kiinni niistä asioista mitä ei enää edes ollut.


Sanomattakin oli selvää, että vaikka tietoisesti yritin olla hakematta Mikkoa muista, niin se puski jostain. Ne puski niin, että minun oli tosi vaikea hallita adhd oireita ihmissuhteissa. Öisin kaikki tuntui kaatuvan niskaa, uni ei tullut, kun liikaa asioita mielen päällä. Impulssipäissää laitoin viestejä, jotka olisi aamulla olleet hyvin erillaisia.


Erityisesti kaipasin todella avointa keskustelusuhdetta, jossa kerrottiin avoimesti asioita, myös jos toisen käyttäytymisessä joku ärsytti. Olen hoputtanut ihmisiä miettimään nopeammin, olen kysellyn toistuvasti, että ootko jo nyt miettinyt sitä ja sitä asiaa, pyytänyt ja pyytänyt, että toinen sanoo negatiiviset asiat, vaikka tiedän että toiselle niiden esiintuominen on hyvin hyvin vaikeaa.


En siis ole osannut toimia parhain päin. Toisaalta toimintani on ollut myös osasyynä siihen, että muutamassa ystävyyssuhteessa on tullut sellaista avoimmuutta, mitä ei ole ennen ollut.


Tammikuun alussa sain vihdoin psykologin, jossa aloin läpikäymää kuolemaa sekä surutyötä. Opin näkemää, miksi minulla oli pahoinvointia joissain ihmissuhteissa. Miksi otin vastaan todella kohtuutonta käytöstä muiden osalta. Kaikki alkoi kääntymään siitä, kun aloin pistämään itselle rajoja. Kun pidin itselle rajat, niin pystyin vaatimaan muita kunnioittamaa minun rajojani. Kun pistin itselleni rajat, pystyin myös itse kunnioittamaan itseä sekä pystyin muita kunnioittamaan paremmin.


Surutyö meni eteenpäin. Alkuvuodesta alkaneesta adhd kuntoutuksesta oli myös hirveän iso hyöty. Siellä käsiteltiin paljon ihmissuhteita sekä hylkäämisen tunnelukkoa. Opin yhdistämää nämä asiat historiasta, joten opin myöskin hallitsemaa tiettyjä osa-alueita. Ehkä suurin sellainen, että enää ei tuu impulssipäissään laitettua viestejä yömyöhää. Voin hallita itseäni taas ja odottaa vaikka aamuun. Olen oppinut hallitsemaa jankkausta, jumitusta ym ihmissuhteissa.


Kaikki nämä ovat antaneet minulle hirveästi vapautta. Sellaista vapautta, mitä minulla ei ole ollut koskaan ihmissuhteissa. Ei asioiden tarvitse olla niin intessiivisiä, vaikka käynkin hyvin syvällisiä keskusteluita toisten kanssa.


Vapautta on antanut myös se, että surutyö ei ole jatkuvasti mielessä. Voin oikeasti keskittyä muihin asioihin. Ei siinä tule mietittyä niinkään ystäviäkään samalla tavalla. Sitten kun ystävät tulevat mieleen, niin keskittyy ystävään, ei millään tasolla enää siihen, että saisin jotain sellaista, mitä en voi saada.


Yksi lempilauseista on ”saat sen mistä luovut”. Koen, että se on toteutunut kohdallani. Kun on päästänyt naruista, kun on muuttanut omaa toimintaa, niin olenkin saanut enemmän, mitä olisin koskaan kuvitellut saavan. En ole vieläkään täydellinen, mutta onneksi aina on mahdollisuus kehittyä.

hyvinvointi ihmissuhteet kuolema

Kuolemasta seuraa elämä

Otsikon voi ymmärtää kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa: kuoleman jälkeen seuraa uusi elämä taivaassa tai maan päällä toisessa hahmossa. En kuitenkaan tarkoita tätä, vaan sitä että kuoleman kanssa elämisestä saa elämän. Tämä ei ole minun keksimä juttu, mutta olen huomannut tämän olevan sataprosenttisesti totta.


On parempi elää kuoleman varjossa, kuin kuolemattomuuden kuplassa.

Olavi Virta

Olen tuon lauseen maininnut aikaisemminkin blogissani. Tämä on tallennettuna myös kännykkäni muistiin, koska lause on niin oivallinen. Tätä aihetta olen useammassa postauksessa sivunnut paljonkin, joten ajattelin nyt koostaa asiat yhteen.


Asiaa on helppo lähteä miettimään siltä kannalta, että miettii itse mikä olisi oma unelmaelämä. Sitten miettii, miten toimii nyt. Miten toimin, kun olen tärkeän ihmisen seurassa? Miten toimin, kun teen työtehtävää, kävelen luonnossa tai kun haluan jotain asiaa, mutta ei oikein jaksaisi? Voi miettiä muitakin kohtauksia omasta elämästä. Sitten käy kaikki läpi uudestaan miettien niin, että miten toimin, jos tämä on viiminen mahdollisuus toimia. Miten toimin, jos näemme minulle tärkeän ihmisen kanssa viimeisen kerran? Miten toimin, kun on viimeinen mahdollisuus tehdä työtehtävä, kävellä luonnossa tai minulla on viimeinen mahdollisuus saada se haluamani asia, vaikka ei oikein jaksaisi? Muuttuiko ajatuksissasi toimintatapasi?


Jos mietin entistä elämääni, elämää kuolemattomuuden kuplassa, elin valheessa ja välinpitämättömyydessä. En osannut arvostaa muita tarpeeksi, koska kuvittelin aikaa olevan paljon. En antanut itsestäni kunnolla, en ottanut muilta kunnolla. En siis elänyt oikeasti hetkessä, koska en ollut tietoinen todellisuudesta.


Kuoleman kanssa eläessä osaa arvostaa. On koko ajan tietoinen siitä, että koska tahansa voi olla viimeinen kerta. Ihan eri tavalla antaa itsestä, tekee asioita, nauttii, ajattelee toisista sekä puhuu toisille. Eli kaiken tekee eri tavalla. Teen tiedostaen todellisen tilanteen. Sen tilanteen, että tämä voi olla viimeinen hetki, kun tätä teen.


Eihän se sitten haittaa, jos itse kuolee vaikka huomenna. Eihän sitä silloin tiedä mistään mitään. Mutta entäs he, jotka jäävät tänne pallolle? Muistavatko he minut ihmisenä, joka oli niin kiinni itsessään, jonka takia ei osannut olla läsnä sataprosenttisesti? Muistavatko he minut ihmisenä, jolla oli niin kiire omissa jutuissa, että ei kerinnyt antamaan aikaa toisille. Haluanko minä tuota? En. Haluatko sinä tuota?


Mikä haittaisi varmasti on se, jos tärkeä ihminen kuolee ja huomaa kuinka ei voi saada enää häneltä aikaa. Oli välinpitämätön toisen antamaa aikaa kohtaan, jonka takia ei saanut toiselta sitä, mitä olisi voinut saada. Olisi voinut saada, jos olisi ollut täysillä läsnä ja arvostanut. Toinen on se, että jos vaikka neliraajahalvaantuisi ja olisi koko loppuelämän sängyssä sekä pyörätuolissa, niin kuinka paljon harmittaisi, kun ei voi enää kokea niitä asioita, joiden toteuttamisen oli jättänyt myöhemmäksi sillä mentaliteetilla, että onhan tässä aikaa.


Voi tuntua vaikealta päättää, että mille haluaa antaa oman ajan. Itsellä on kuitenkin käynyt niin että, kun elää oman arvomaailman mukaan, on helpompi olla läsnä, on helpompi antaa aikaa juuri niille, jotka kokee kaikkein tärkeimmäksi. Oli se sitten ihmiset, työ tai harrastus. Kuitenkin minäkin olen vain ihminen ja aina tämä ei onnistu. Pitää muistaa armollisuus itseä sekä muita kohtaan.


Minulle kuolemasta seurasi elämä, läsnäoleva elämä. Tunnen, että oikea elämä. Kun elän näin, niin en myöskään pelkää kuolemaa. Ei tarvitse pelätä, koska antaa kaikkensa. Tietää, että ei tarvitse jäädä harmittelemaan sitä, että olisinpa tehnyt toisten. Nautin minun sekä muiden ajasta täysillä.

hyvinvointi ihmissuhteet kuolema suru

kuoleman helppous – kirje ystävälleni

Olen kirjoittanut postauksen siitä kuinka sureva on itsekäs. Tässä postauksessa tulee hyvin esille se, kuinka surun itsekkyys näkyy vielä yli vuodenkin jälkeen. Se ei ole nimittäin hävinnyt minnekkään. Kopioin suoraan tähän kirjeen, jonka aiemmin olen kirjoittanut ystävälleni avatakseen enemmän tunteitani. Minun ja ystäväni väliset henkilökohtaisuudet olen ottanut pois ja joitain kohtia tarkensin lisää.


~ Me eletään maailmassa, jossa rakastetaan valheita – eletään valheessa. Luullaan elävänsä tietyllä tapaa, mutta ei eletä. Ja minä olin ennen juur tuollainen, kunnes Mikko kuoli ja minulle valkeni koko touhu. Nyt kun en enää elä sellaissessa sumussa, mitä elin sen vuoden verran, alan huomaamaan todellista maailmaa. Sen takia minulla on ollut kova sopeutuminen, siis todella kova.


Ehkä helmikuusta alkaen pikku hiljaa ja huhtikuun alusta sitten löi kunnolla päälle, on ollut aika rankkaa tämän asian kanssa, kun itselle ne kaikista pienimmät asiat ovat niitä tärkeimpiä ja muille isot asiat ovat tärkeitä. Joo moni sanoo, että pienet asiat on tärkeitä, mutta se ei hirveesti näy missään. Kyllähän minäkin ennen väitin, että vain pienillä asioilla on merkitystä, mutta kun elin siinä valheessa, niin en edes nähnyt niitä asioita, jotka itselle ovat nykyään tärkeitä. Nämä pienet asiat ovat niin tärkeitä, että elän koko ajan niiden kautta.


Nyt päästään siihen asiaan. Mun tarpeet ja halut kohdistuu niihin pieniin juttuihin ja jos joihinkin tarpeisiin tai haluihin liittyy toinen henkilö, niin minä elän jatkuvasti toiveessa ja sitten pettymyksessä, koska toisilla ei välttämättä ole minkäälaista kykyä täyttää tarpeitani tai halujani. Ja mä en osaa olla toivomatta tai haaveilematta. Sen hyväksyminen, että elän ihan eri maailmassa on käytännössä välillä aivan törkeen vaikeeta.


Kun ihminen on kuollut, niin sitä kohtaa ei ole haaveita, tietää että kuollut ei voi täyttää mun tarpeita. Sen takia homma on niin helppoa. Ei ole odotuksia, eikä pettymyksiä. Välillä olen jopa ajatellut, että olisi niin paljon helpompi, jos tietyt ihmiset olisi kuolleita. Tuntuu kuin kävelisin tietä pitkin, jossa kaikki muut ihmiset tulee vastaan. Pitää tehdä töitä, jotta pääsee eteenpäin. Onneksi en ole ainut vastaan menijä ja vertaistukea olen saanut.



Olen nopea unohtamaan joka pettymyksen jälkeen. Olen aina uutta toivoa täynnä ja menossa täysillä eteenpäin. Tämä tekeekin tästä tilanteesta haastavaa, koska jos en olisi niin nopea unohtaa, ehkä niitä pettymyksiä tulisi vähemmän. Lakkaisin vain haluamasta ja toivomasta. Mutta kun en mä kykene tuollaiseen, enkä myöskään halua tuollaista. Sen takia mun on vain sopeuduttava siihen, että minulle tärkeät asiat ovat valtaosalle ihmisistä hällä väliä -asioita, tai jos ne ovat tärkeitä, niin ne ei kohdistu minuun. Mulle taas teot ovat tärkeitä – se että ihminen näyttää hänelle tärkeät asiat teoin.


Puhuttiin psykologin kanssa mun tilanteesta. Kuinka se on hyvä asia, että joudun olemaan yksin, koska se takaa sen, että surutyö Mikkoon ei unohdu. Se nimittäin unohtuu toisen seurassa heti. Oon vain silloin niin onnellinen siitä hetkestä. Onnellinen, että hetken saan jotain sitä, mitä kaipaan. Yksin oleminen vain saa minun pään välillä sekoomaan. Tarvisin lähelle niitä ihmisiä, jotka täyttäisi minun tarpeita niin, että ne tulevat täytetyksi.


Kun on elänyt vuoden sellassessa koomassa, niin minusta tuntuu, että kaikki on ihan pohjattomia. Esim eilen ku mulla oli ihan jäätävä läheisyyden kaipuu, niin se myös on sitä. Ei se ole sellainen, että tässä nyt teen kaikkea ja toivoisin, et joku muu tekis mun kanssa arkisia asioita ja välillä voi ohimennen silittää toista tai antaa halin. Vaan mä kelaan sitä asiaa oman pään sisällä ja se kaipuu on niin iso, että se jumiuttaa. Siinä hetkessä haluun vain läheisyyttä, eikä mitää muuta. Okei on mulla myös tuollasta lievää, mutta se on niin lievää, että pidän niitä haaveina, en sellassena kaipuuna. Sitten kun se kaivo on ihan pohjaton, niin musta tuntuu että sitä ei saa tarpeeks. Sitä janoo lisää ja lisää.


Tiedän, että toisten on mahdoton ymmärtää sitä mitä käyn läpi. Tiedän, että ihmiset menee pieneen “paniikkiin”, kun olen kertonut suoraan toiselle, että mitä prosessoin häntä kohtaa. Vaikka mulle on useempi sanonu, että “toi on sinun ongelma, selvitä se itse, mun ei tarvi osallistuu tohon”, niin tuohan on täyttä valhetta. Koska se asia on yhteinen. Jos minun joku juttu kohdistuu toiseen, niin se on sen toisen asia automaattisesti ja päin vastoin. Nimittäin normaali ihminen on sellainen, että jos hän ei tuo esille jotain asiaa, niin se tulee väkisin esille ja yleensä se tulee passiivis-agressiivisena käytöksenä tai manipulaationa. Konfliktitilanteen välttely sekee sen, että konfliktitilanne on jatkuva. Tota mä en missään nimessä halua ja minä tarpeitteni kanssa en edes oikein siedä tuollaista tilannetta. Yksi tarpeistani on nimittäin rehellinen keskustelu toisen kanssa. ~


Aihe on niin laaja, että on vaikea kuvailla kokonaisuudessa tätä läpikäymääni asiaa. Toivottavasti tästä sai jonkinlaisen kuvan. Haluan myös korostaa, että puhun tässä vain niistä tarpeista, joihin tarvitsee sen toisen ihmisen. Tiedän myös, että kukaan ihminen yksin ei voi tiettyä tarvetta täyttää. Vaikka tarpeiden täyttämiseen tarvitsee toisen henkilön, niin minun pitää olla myös aktiivinen ja tehdä jotain asian eteen.


Alussa mainitsin vastavirtaan kulkemisesta. Se ulottuu moneen muuhunkin asiaan, joten muut asiat sekä tämä postauksen aihe yhdessä tekee sen, että välillä tuntuu ihan toivottomalta. Liian rankalta. Kuitenkin ihmisen tarpeet ovat niin perustavanlaatuisia asioita, siksi tämä asia on suurin näistä muista. Vielä loppuun haluan sanoa, onneksi minulla on paljon tarpeita, jotka tulevat täytetyksi. Minulla on myös erittäin ihania ihmisiä ympärilläni ja he ovat tärkeitä, vaikka näkevätkin asiat eri tavalla kuin minä.
ihmissuhteet ulkomaat

unelmien toteuttamista

Olen ollut mestari lykkäämään unelmia tulevaisuuteen. Vaikka unelmia tärkeämpi on se, miten unelmia tavoitellaan, niin tavoittelukin on jäänyt. Tajutessani oikeasti elämän rajallisuuden ja sen, että kuka tahansa voi kuolla seuraavaksi, on muuttanut halua lähteä toteuttamaan unelmiani.


On tullut oltua todella huono kummitäti viimeisen vähän yli vuoden ajan kummilapsilleni. Tapana on ollut antaa heille lahjaksi kokemuksia ja niitä ei ole oikein tullut annettua. Ei ole tullut, koska olen ollut vain niin pihalla kaikesta. Välillä olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa, kun en ole jaksanut ottaa kontaktia. Nyt kun sumun verho on alkanut rakoilemaan, on ihan eri motivaatio asioihin. Siksi päätinkin, että nyt toteutan kaksi unelmaani eli vien kummitytöt asuntoautoilemaan ulkomaille sekä käydä Rummussa.

Parasta reissussa ei ollutkaan unelmien täyttyminen, vaan kummityttöjen riemu. Toki oli ihanaa uida Rummussa raunioilla, viettää aikaa asuntoautossa sekä nähdä Viroa ihan eri kantilta. Toivon, että tämä reissu oli sellainen, jonka he muistavat vielä pitkää. Reissu oli itsellekkin niin merkityksellinen, että ihan on itkettänyt jälkikäteen tuo reissu. Niin hyvä mieli itselle tuli.

hyvinvointi ihmissuhteet

hyviä fiiliksiä

Harvoin tulee kirjoitettu hyvistä päivistä tänne blogiin. Tiedän sen, että blogi saattaa antaa vähän virheellisen kuvan tämän hetkisestä tilanteesta. Yleensä vain menen pää kolmantena jalkana asiasta toiseen, uppoudun keskusteluihin sekä asioihin niin, että unohdan muunmuassa syödä. Ymmärrätte varmaa, että miksi blogikin silloin unohtuu. Sitten huonoimpinaa hetkinä purkaa oloa ylös. 


Olen tehnyt tosi paljon sen eteen töitä, että pystyisin rakentaa onnellisuuden itseeni. Pikku hiljaa alan tavoitella sitä ja minulla onkin olo, että elämässäni tällä hetkellä on kaikki hyvin, tai lähes kaikki. Tietysti monia asioita kaipaan ja ne asiat ovat takaraivossa vähän koko ajan. Mutta se on oikeasti iso asia, että ne ovat takaraivossa, eikä jatkuvasti päälimmäisenä mielessä. Kyllä niitä hetkiäkin on hyvinä päivinä, että joku asian on päälimmäisenä mielessä, mutta niiden kanssa pystyy elämään.


Minun elämä on välillä aikamoista säätöä, jonka takia murheet unohtuu. Uskon myös, että erityisesti tänä viikonloppuna on extra hyvä fiilis. Olen nimittäin matkalla tapaamaan ystäviäni. Toisten seura on parasta aivot narikkaa meininkiä ja varsinkin, jos toiset ovat samassa tilassa. Mutta täytyy myöntää, että Pohjaanmaalle meno vähän ahdistaa. Itselle Pohjanmaa on yksi kokonainen tuntematon alue, jonne on haudattu Mikko ja jossa minusta liikkuu aivan uskomattomia valheita. Eiköhän nämä ajatukset lähde pois, kun pääsen ihmisten seuraa.