kuolema suru

kaksi vuotta kuolemasta

Kaksi vuotta. Niin lyhyt, mutta niin pitkä aika. Muistan vieläkin vähän liiankin hyvin sen hetken, kun sain tietää kuolemasta, mutta onneksi en muista sitä tuskaa. Tai koen sitä tuskaa vain nukkuessa, mutta hereillä ollessa en pysty sitä tuntemaan.


Suru on muuttunut paljon kahden vuoden aikana paljon. Minun elämäkin on muuttunut täysin ja suru on ollut siinä rinnalla armollinen. Eihän se helppoa ole ollut ja välillä tuntunut kaikkea muuta kuin armolliselta. Mutta suru on suru ja se muuttuu, mikää hetki ei ole loputon. Siihen on ollut hyvä tuudittautua ja tuudittaudun edelleen.


Onneksi suruun liittyy paljon myös positiivisia tunteita, muisteluita, hyviä fiiliksiä siitä mitä olen saanut yms. Nämä tuovat sitä armollisuutta ihan hirveästi.


Paljon on kahden vuoden aikana käyty läpi ja voin kyllä ylpeänä sanoa, että olen super selviytyjä. Monen monta kertaa olen aidosti uskonut, että en selviä ja tulen kuolemaan tähän. Surun kanssa on hyvä elää ja ikävän kanssa pystyy elämään.

kuolema suru

kuoleman pelko

Mun ajatukset pyörivät vähän väliä kuolemassa ja jos eivät pyöri, niin alitajunnassa ainakin. Nämä ajatukset eivät ole niitä rakentavia ja elämää kantavia, vaan ahdistavia.


Kuoleman pelko on saapunut elämää hyvin vahvasti. Kun tulee ajatus ”onkohan jotain sattunut, onkohan hän kuollut” mieleen, niin se iskee sellassella voimalla, että meinaa tulla paniikin omaisia piirteitä. Ahdistus on todella tuskastuttava. Tulee sellainen epätoivo, että en jaksaisi taas käydä uudestaan läpi surutyötä – surutyötä, joka kulkee tavalla tai toisella koko loppu elämän mukana.


Minulla on ollut satunnaisesti tätä kuoleman pelkoa, mutta kohde on hyvin rajoittunut. Nyt mitä lähemmäksi kuolinpäivää mennää, sen laajemmaksi tämä menee.


Pelko saattaa estää nauttimasta, keskittymättä yms. Onneksi kuitenkin tiedän, että se on hetki vain ja osa surutyötä. Kuolinpäivän jälkeen varmasti helpottaa. Näillä ajatuksilla yleensä rauhoittelen itseä ja kirjoittaminen, se auttaa niin paljon. Lisäksi toistelen itselle, että jos joku kuolisi, niin kyllä minä selviän, vaikka toiselta tuntuu nyt. Onhan minulla kokemusta asiasta. Mutta itkeminen, se viimeistää helpottaa.


Kaikkein onneksi on se, että onneksi tätä ei ole koko ajan. Ei joka päivä ja ei joka yö (näe unta).


Eilen oli M:n syntymäpäivät. Oli suht hyvä fiilis ja myös kiitollinen mieli. Vaikka on joutunut paljosta luopumaan, niin olen saanut paljon tilalle. Kuitenkin eilen tajusin, että kun vallitsee ilmapiiri, että kuolemasta ei saa kunnolla puhua, koska muita alkaa ahdistaa, niin se on vaikuttanuun minuun ja paljon – eikä kovin positiivisesti. Koska vasta eilen tämän hoksasin, niin aion kirjoittaa teille postauksen. Postauksen kirjoittamiseen tulee menemään aikaa, koska prosessoin asiaa samaa aikaa.

adhd hyvinvointi kuolema podcast psykologia

en tarvitse enää terapiaa

2017 vuonna aloitin muutaman kuukauden jakson, jossa tarkasteltiin minkälaista psykoterapiaa tarvitsen, koska tarve oli suht akuutti puhumisen vaikeuden takia.


Minulla tulikin muutto Kuopiosta Helsinkiin ja koko homma alkoi alusta, mutta selvisikin minun adhd, jonka takia psykoterapiaan hakeutuminen keskeytyi. En kuulemma saisi myönteistä päätöstä psykoterapiaa, jos neurologiset testit ovat kesken. Mutta niin vain kävi, että Mikko kuoli 2018 ja psykoterapian tarve kasvoi entisestään.


Adhd kuntoutus alkoi 2019 vuoden alussa ja sain psykologin, jonka kanssa kävimme adhd juttuja läpi, mutta myös esimerkiksi surua. Tänä vuonna minulle ilmoitettiin, että olen niin kykeneväinen käsittelemää asioitani, että en ole lainkaan terapian tarpeessa, joten adhd kuntoutus tuolla puolella päättyy.


Olin suoraan sanottuna aika äimistynyt ja myös älyttömän ylpeä itsestäni, että olen osannut käytönnössä ”yksin” kehittää itseäni sen verran paljon, että tarve psykoterapiaa loppui ja psykologillekkaan ei ole enää tarvetta.


Enhän minä tätä matkaa ole yksin käynyt, vaan mukana on ollut valtava määrä eri podcastejä, kirjoja, lukuisia keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, blogeja… Erityisen ylpeä olen siitä, että olen osannut hyödyntää psykologista joustavuutta näiden oppien parissa, olen osannut peilata asioita itseeni, vaikka se asia ei ole koskettanut suoranaisesti minua.


Se tie, mitä olen käynyt, ei ole ollut mikää helppo. Paskaa suoraan sanottuna. Tästä kaikesta olen noussut, olen oppinut löytämää ne selviytymiskeinot ja vaikka välillä ryvetään ihan huolella, niin osaan nousta sieltä ylös. Osaan ottaa apua toisilta, kun en yksin pääse.


Jos joku on nostanut itsetuntoa, niin tämä. En olisi silloin 2017 vuonna lääkärin edessä istuessa uskonut, että kuinka sitkeä olen, kuinka vahva olen. Siinä penkillä istui ihan eri ihminen, mitä minä olen nyt. Mutta jos en olisi koskaan tajunnut hakea itselle ja ongelmilleni apua, en olisi tässä tälläisenä ihmisenä.


Vaikka tuntuisi, että olisi ihan yksin, kukaan ei ymmärrä, ei saa yhteyttä toisiin yms, niin älä hylkää itseäsi, vaan lähde kuuntelemaa omia tarpeitasi ja rajojasi. Haluan rohkasta juuri sinua ottamaan härkää sarvista ja käsittelemää omia asioita, vaikka se tuntuisi todella vaikeelta. Sitähän se on – vaikeeta. Mutta se palkitaan aina! Se palkinto on suurin, mitä voi saada. Se on vapaus, aito turva ja rakkaus.


Terveisiä muuten Rukalta! Ihanaa nähdä vihdoin lunta ja monen vuoden jälkeen laskettelua näissä rinteissä, jossa olen opetellut mm lautailemaan.

kuolema suru

surun käsittelyä nukkuessa

Maaliskuu kolkuttelee ja alitajunta sen kyllä tiedostaa erittäin hyvin. Viime vuonna maaliskuun odottaminen vei minut aika pohjalle, toisaaltaan Mikon syntymä- ja kuolinpäivät eivät olleetkaan niin pahoja, mitä etukäteen pelkäsin. 


Kuitenkin pelkään, että menen taas ihan pohjalle. Näen nimittäin unia, joihin liittyy se tuska, kipu ja ahdistus. Uni on minulle ihan äärettömän tärkeä ja jos en siitä pidä huolta, niin sitten se kostautuu aika rankalla kädelläkin. Tälläiset unet eivät vie hyvinvointia tietyllä tavalla eteenpäin, koska uneni jäävät lyhkäisemmäksi ja heikompilaatuisemmaksi. 


Toisaaltaan olen kiitollinen, että pystyn nukkuessa käsittelemää asioita. Jos tänäkin vuona kävisi niin, että nuo päivät eivät olekkaan niin pahoja, koska olen etukäteen käynyt kaiken läpi. Lisäksi onneksi pystyn myös nykyään kääntämään unet päivän mittaan ahdistavasta positiiviseen ja iltaisin on kiitollinen mieli siitä, mitä kaikkea olen saanut.

kuolema suru

surun ristiriitaisuus

Joskus mietin, että mitä ihmettä tapahtuu tämän surun kanssa. Täytyy myöntää, että tämän postauksen kirjoittaminen on kyllä arka paikka, koska en ole sinut näiden tunteiden kanssa.


Viimeisin väärältä tuntuva tunne on kiitollisuus. Kiitollisuus Mikolle siitä, että kuoli. Kuolemalla hän antoi minulle niin paljon hyvää. Hän toi minun elämää niin paljon uutta ja parempaa. Fakta vain on se, että ilman kuolemaa en olisi tässä. Ilman Mikon puheita en olisi tässä.


Miksi olen niin kiinnostunut kirjoista on yksin omaan Mikon syytä. Hän niin rakasti kirjoja ja haaveilin hänelle, että joskus pystyisin lukemaan edes yhden sivun. Hän aina sano, että ”sitten kun saat toimivat adhd lääkkeet, niin sun maailma tulee avautumaa kirjojen myötä, odota sitä”. Hän oli harvinaisen oikeassa. Hän istutti minuun palon kirjoihin.


Mikon kuolema teki sen, että purkaakseen omaa pahaa oloa lähdin tutustumaa henkiseen kasvuun. Näiden kirjojen äärellä tunnen syvää kiitollisuutta Mikolle ja välillä se kiitollisuus Mikon kuolemaa kohtaa iskee ihan kunnolla.


Sitten kohta itketään täysillä, että mistä kaikesta olen joutunut luopumaa, jotta olen saanut kaiken tämän hyvän. Tuntuu, että tämä tunne on maailman raskain kantaa. Se sattuu niin paljon.

hyvinvointi ihmissuhteet kuolema psykologia

vuoden valaistumiset

Koen välillä sellaisia valaistumisen hetkiä, kun selvittelen kaiken maailman asioita. On aika kerätä joitain viime vuoden hetkiä, jotka ovat muuttaneet ajattelumaailmaani. Niitä on niin paljon, että en tule kaikkia mainitsemaan.


Mitä enemmän käsittelen asioitani, sen helpommaksi elämäni muuttuu. Sen paremmin pääsen vastoinkäymisistä yli.


Jos loukkaannun, niin loukkaannun siksi, että toisen sanat tai teot osuu minun arkaan paikkaan – asiaan, jota en ole käsitellyt. Vähän niinkuin tarjottimella seuraava käsittelyn kohde ja siihen kannattaa todellakin tarttua.

Nöyrän ja nöyristelyn sekä miellyttämisen ja mielistelyn välillä on iso ero. Nöyryyteen ja miellyttämiseen ihminen pystyy vasta sitten, kun kuuntelee omia tarpeita ja sisintä. Toimii niiden mukaa. Nöyristelyssä ja mielistelyssä ihminen talloo omien rajojen päälle sekä tukahduttaa tarpeitansa. Toiset rakentaa ihmistä, toiset myrkyttää.


Mitä enemmän puhun asioistani, sen helpompi on toisten ymmärtävät minua. Kun sanon rajoistani ääneen, niin toisten on helpompi kunnioittaa rajojani. Elämäni todellakin helpottuu tämän myötä.

Sanotaan, että paskimmasta paskimman parisuhteen saa toimivaksi ja molempien tarpeita täyttäväksi, jos molemmat keskittyvät omien asioiden/historian käsittelyyn mieluiten yksilöterapiassa sekä yhdessä käy vielä pariterapiassa. Tämä pätee myös ystävyyssuhteisiin ja sen olen saanut huomata. Kun ei ole enää yhteyttä tai luottamusta, niin kovalla työllä ja itseensä menemällä, raa’asti asioiden esiin ottamisella on suhde saatu paremmaksi, mitä ennen kriisiä. Muuten tuo ihan hirveästi voimavaroja elämää, kun tälläinen prosessi käyty läpi ja mitä se toi elämääni.


Säästämällä rahastoihin turvaan tulevaisuuttani ja mahdollistan unelmiani. Saan lisäksi ”ilmaista” rahaa korkoa korolle ilmiön takia. Kun motivoidun säästämisestä, se tulee mieleenä myös impulssikohtauksien aikana. Minulla on ollut paljon inpulssiivisuutta rahan kanssa, jonka takia olen laittanut itseni todella pulaa. Nyt pulassa ollaan oltu huomattavasti harvemmin itseni takia.


Minun ei kannata ostaa purjevenettä, vaan säästää rahaa vuokraamiseen. Halvemmalla pääsen, kun lennän vaikka Kroatiaan tai Kreikkaa ja purjehdin kolme viikkoa sielä. Pääsen halvemmalla ja helpommalla, vaikka teen näin vuosien ajan.

Olen ihan sairaan vahva ihminen. Mussa on sisua mennä eteenpäin, vaikka mitä paskaa tulisi eteen. Vahva minusta on tullut siksi, koska olen uskaltanut olla heikko ja apua tarvitseva. Minä selviydyn, minussa on sisäistä voimaa. Erityisesti Mikon kuolema on tehnyt minusta vahvemman ja nostanut itsetuntoani hirmuisesti, kun olen huomamnut sen vahvuuden, mitä en olisi välttämättä ilman kuolemaa huomannut. Ihminen kaivaa voimansa jostain selviytyäkseen seuraavaan hetkeen. Ja juuri silloin ihminen on kaikkein vahvin, vaikka monen mielestä se näyttääkin säälittävältä räpellykseltä.