ihmissuhteet kuolema musiikki suru

enemmän kuin yksi surutyö

En olisi koskaan uskonut, että toisen kuoltua minun pitää tehdä luopumisprosessia myös monen muun ihmisen tai asian kohdalla. Onhan minulla kokemuksia kuolemasta jo ennen Mikkoa, mutta ne eivät mitenkään muuttanut elämääni. En osannut etukäteen kuvitella, miten paljon yhden ihmisen kuolema voi vaikuttaa minuun itseeni sekä muihin. Kirjoitan nyt niistä kaikista muista luopumisprosesseista. 


Olen joutunut tekemään luopumisprosessin jokaista vanhaa ystävääni kohtaan. Useat välit ovat viilenneet ja katkenneet. Tämän takia olen miettinyt, että miksi näin on käynyt, miksi toinen on tehnyt sen ratkaisun minkä teki sekä olenko itse ollut syypää välien menetykseen. Jokaisen ihmisen kohdalla on tullut itkettyä ja pohdittua, mutta myöhemmin olen tullut sinuiksi asian kanssa. Tähän on auttanut myös se, että jotkut ovat kertoneet syyn sille miksi eivät enää pysty olla minun kanssa tekemisissä. On tullut ymmärrystä siihen, että kuolema on liian kova paikka monelle. Hehkun kuolemaa, ihmiset näkevät minussa vain kuoleman. Arvoni sekä mielenkiintoni kohteet ovat muuttuneet niin, että enää ei löydy yhteisiä juttuja. Se, että en koe saavani toiseen ihmiseen yhteyttä, on auttanut itseäni hyväksymään asioita, jotka ovat tehneet luopumisesta helpompaa. Minulla on haaste sen kanssa, että miten ylläpitää kaverisuhdetta, kun olen tehnyt ystävääni luopumisprosessin. Se prosessi, minkä olen kulkenut läpi, on ollut raskas. Olen asennoitunut niin, että asiat ovat menneet tai menevät niin kuin niiden kuuluukin. Miten ottaa ihminen uudestaa elämään tai lähteä parantamaan välejä? Itselle se on ollut iso paikka, koen myös että kukaan tuttava tai kaveri ei sitä ymmärrä mitä joudun käymää läpi. Joudun tekemään paljon isomman työn asian kanssa kuin mitä itse luopumisprosessi oli. Tämän takia on tullut itselle luovuttamisen fiilistä. Ei vain jaksaisi sitä prosessia, en jaksa siihen yksin.


Luopumisprosessi Mikon ympyröistä on ollut myös kova paikka. Todella kova. Vaikka olenkin tekemisissä vielä osien ihmisten kanssa, niin silti olen joutunut heitä kohtaan käsittelemään luopumista. Ei ole enää sitä mitä oli silloin kuin Mikko eli. Vaikka onkin muuta tilalla, niin vanhasta luopuminen on ollut vaikeaa. Ehkä näihin liittyy myös vahvasti kaikki suunnitellut jutut ja unelmat. Koen, että tämä luopumisprosessi on ihan erillainen, mitä olen käynyt vaikka ystävieni kohdalla. Tietyistä asioista on ollut helppo luopua ja on tullut olo, että näin sen pitääkin mennä, mutta osa on taas päin vastaista: vaikeaa, oma tunne sotii järkeä vastaan. Olen joutunut käsittelemään myös sitä, että ihmissuhteet saattavat katketa tulevaisuudessa. 


Muistot pysyvät aina, ne eivät katoa minnekkään, paitsi sitten kun muistisairaus puskee päälle. Unelmat sen sijaan katoavat. Unelmista luopuminen onkin ollut yksi vaikeimmista asioista ja se on tuntunut monesti aivan liian suurelta. Kaikki vietiin heti kerrasta, enkä osannut varautua mihinkään etukäteen. Vaikka jotkut asiat voin tehdä yksin tai jonkun muun kanssa, niin ei se ole lainkaan sama asia, kuin tekisin ne Mikon kanssa. Jotkut ihan pienet unelmat tuntuvat niin suurilta luopua. Tuntuu, että jään niin paljosta paitsi, kun en saa kokea niitä Mikon kanssa. Ajatus juurikin siitä, että voin tehdä edelleen asioita, ei ole auttanut tätä prosessia. Minun pitää käsitellä se, että en tule tekemään asioita Mikon kanssa. Siinä ei tekemiset muiden kanssa paljon auta. 


Vaikka musiikkiurasta luopuminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta ratkaisulta, niin yllätykseksi olen joutunut tekemään tämänkin kanssa luopumista. Vaikka olenkin aikaisemmin blogissani kirjoittanut syitä musiikkiurasta luopumisesta ja musiikkimaailman negatiivisista puolista, niin löytyy sieltä paljon positiivistakin. Näistä positiivisista asioista tunnen surua. Etenkin yhteisöllisyys sekä tietyt bändimuodot esim orkesteri on ollut surun aihe. Niistä on niin paljon hyviä kokemuksia ja jos jatkaisin niin niitä olisi enemmän. Haikeena olen välillä seurannut muiden projekteja instagramista, mutta samaan aikaan olen kyllä onnellinen siitä, että he toteuttavat omia unelmia. Olen kuitenkin entistä varmempi sen suhteen, että minulla ei ole paluuta musiikkimaailmaan. 


Tässä nyt joitain esimerkkejä asioasta, joiden takia toisen kuolema ei aina ole juuri sitä, mitä on kuvitellut sen olevan. Tuntuu myös helpottavalta, että vihdoin pääsen puhumaan näistä asioista ammattilaiselle säännöllisesti, niin että ammattilainen ei muutu joka käynnin jälkeen. Toivon, että saisin tukea näiden suruprosessien sekä monien muiden asioiden kanssa. Tämä kuolema kun on ollut niin kokonaisvaltainen asia, ei ole minun elämässäni enää yhtäkään asiaa, johon se ei olisi vaikuttanut. 

hyvinvointi musiikki psykologia

hyväksynnän haku sekä alistuminen

Tämä on toinen osa postaukselleni tunnelukkoni musiikkurassa. Hyväksynnän haku sekä alistuminen ovat seuraavat tunnelukkoni, joita käsittelen. Käsittelen näitä yhdessä, koska linkitän nämä vähän samaan. Se, että haen hyväksyntään, niin se näkyy myös alistumisena. Hyväksynnän hakua sekä alistumista esiintyi auktoriteetteihin eli lähinnä opettajiin. En edes vielä tiedä, että miksi minulle ovat tulleet nämä tunnelukot, mutta haitallisia se ovat olleet minulle.

 

Koen, että on ollut äärettömän vaikeaa jos omat ajatukset ovat poikeinneet opettajan mielipiteestä. Olen niellyt sanani ja tehnyt toisen toiveen mukaan. Tällä on kyllä ollut positiiviset puolet sillä tavalla, että kun olen halunnut toteuttaa kaikki opettajan toiveet, on se näkynyt siinä edistymisessä. Olen saanut toisia kiinni paljon. Toisaalta se oma tahto, oma näkemys asiasta on jäänyt pimentoon, joka näkyy taas aidon ilon puuttumisella. Olen treenannut hiki hatussa sen takia, että mielyttäisin opettajiani, en sen takia että saisin siitä harjoitelemisen iloa. Sain minä kyllä sitäkin silloin kun onnistuin siinä asiassa, mitä opettaja halusi minun opettelevani. Hyvin kuvaa tuota hyväksynnän hakua ja alistumiseta se, että yritin kolmen vuoden ajan opettajalleni sanoa asiaa, jota itseasiassa en enää muista, mutta en saanut sitä sanottua. Joka ikinen kerta soittotunnille mentäessä yritin sitä sanoa, koskaa en siis sitä sanonut ääneen. Tämä on jäänyt mieleeni kuvastaen hyvin sitä, että miten vahva hyväksynnän haku ja alistuminen itsellä on auktoriteettejä kohtaan. Joskus raja kuitenkin itsellä tullut vastaan ja olen saanut sanottua jotain. Usein kuitenkin olen pantannut asiaa niin kauan sisälläni, että se ei tule kaikkein nätimmällä tavalla ulos. Nykyää jo joillekkin tilanteille osaan nauraa, mutta silloin ne eivät olleet hauskoja.

 

Minulle on tarkkaan sanottu, että mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä, jos haluan työllistyä musiikkurallani. Olen todella ahkerasti noudattanut näitä. Olen jopa ihmetellyt, että miten joku uskaltaa kerran talvessa vaikka lasketella, kun se on ollut ei missään nimessä -listalla. Itse olen joutunut tekemää luopumisprosessin lautailun kanssa, koska niin kovin sitä rakastin. En kuitenkaan voinut kuvitellakkaan meneväni rinteeseen, koska opettajat olivat sanoneet, että sinne ei mennä. En uskaltanut tehdä toista ratkaisua, joka olisi palvellut mieltäni positiivisesti. Vasta jälkeenpäin olen hoksannut, että tämä kuuluu hyväksynnän hakuun sekä alistumiseen .Tein ratkasuja miellyttääksen opettajia, jotta he hyväksyisivät minut paremmin. Tein ratkaisuja välttääkseen negatiiviset sanonnat, mahdolliset konfliktit.

 

Odotan talvea todella innoissaan, koska saan vihdoin tehdä asioita, joista olen joutunut luopumaan. Voin lähteä sinne rinteeseen. Mitä väliä, jos se käsi menee poikki, se ei ole maailman loppu. Voin lähteä vaikka hiihtämään, vaikka siitä en ole koskaan tykännytkään. Ehkä en ole tykännyt siitä sen takia, koska sekin on ollut kiellettyä. Nämä kaksi tunnelukkoa ovat sellaiset, että ne ei suuremmin vaikuta siihen miksi musiikkiura ei tunnu enää omalta. Nämä tunnelukot ovat sellaisia, että ne näkyy musiikkuran ulkopuolella myös. Luulen, että ehkä siksi näiden takia luopuminen ammattimaisuudesta ei ole helpottavaa. Kuitenkin mitä vähemmän tunnelukkoja vahvistavia tekijöitä, niin sen parempi.

hyvinvointi musiikki psykologia

tunnelukkoni musiikkiurassa

Olen moneen kertaan ihmetellyt, että miksi musiikkiurasta luopuminen on ollut näin helpottavaa. Miksi, kun se kuitenkin on ollut minulle ihan älyttömän suuri intohimo. Tutustuin kuitenkin jokunen aika sitten omiin tunnelukkoihin ja koin oikein valaistumisen tunteen asian suhteen. Musiikkiuran luominen on ollut yksi väylistä vahvistaa tunnelukkoja, olen ollut osittain riippuvainen näiden lukkojen vahvistamisesta viulun kautta. Musiikkiuran valittua moni tunnelukko alkoi vahvistumaan ihan omalla tavallaan. Tunnelukot alkoivat vaikeuttaa asioita, missä jossain asiassa ei ollut ongelmaa, niin se ongelma oli näiden lukkojen seurauksena jo parin vuoden päästä. Nyt kun olen luopunut kaikesta tästä, on hartioilta lähtenyt painava reppu pois. Aion nyt käsitellä vähän näitä tunnelukkojani kahdessa eri postauksessa, tässä ensimmäinen.

 

Epäonnistumisen tunnelukko on minulla kaikkein vahvin tunnelukko. Tämä on kyllä kulkenut mukana jo todella kauan, ennen jo musiikkiuran valintaan. Olen elämäni aikana kokenut niin monesti sitä, että on yrittänyt täysillä, mutta rimaa hipoen päässyt läpi. Olen saanut paljon huomautuksia siitä, että miksi en yritä, vaikka todellisuudessa olen yrittänyt taysiä. Itsellä ei ole ollut vain eväitä tai kykyjä samanlaisesti kuin monella muulla. Tämä on varjostanut hyvinkin paljon minua. Oletusarvoni todellakin on se, että kaikki muut ovat minua parempia. Aloitin soittamaan viulu suht myöhään, joten se oli totuus. Muut olivat parempia. Se ruokki epäonnistumisen lukkoa. Vaadin itseltä aivan järjettömiä saavutuksia, täydellisyyttä. Toisaaltaan tämän takia edistyinkin suht nopeasti joissain asioissa, mutta en osannut lainkaan arvostaa omaa aikaansaannosta. En saanut viululta sitä, mitä monet saavat, koska olin aina toisia huonompi ja minun piti olla aina vain parempi ja parempi. Musiikkimaailmassa kehuilla ei pröystäillä, kehutaan vain silloin kun sille on oikeasti paikka. Sitten kun niitä kehuja sai, niin en pystynyt vastaanottaa niitä, koska enhän minä nyt oikeasti ole niiden kehujen arvoinen. Enhän minä ole oikeasti minkään tasoinen tässä. Jos minulta kysyttiin, että osaatko soittaa viulua, vastaus oli aina ei, en minä osaa viulua soittaa. Musiikkikulttuuri on ihan omiaan vahvistamaan tätä tunnelukkoa. Kilpailua esiintyy koko ajan, tiedostomattomanakin. On niin helppo epäonnistua, omasta soitosta etsitään aina ne kaikki negatiiviset asiat, niistä keskustellaan yhdessä. Mitä enemmän epäonnistumisen kokemuksia, sen enemmän tunnelukkoni vahvistuivat. Koin, että epäonnistumisia tuli ihan koko ajan, en pystynyt täyttämään omia enkä toisten tavotteita.

 

Tässä ensimmäinen tunnelukko. Tämä on itselläni niin vahva, että on helpottavaa, että ei tarvi enää olla naimississa viulun kanssa, ei enää tarvitse väärillä syillä olla viulussa kiinni.