adhd psykologia

Adhd ja epäonnistumisen tunnelukko

Olen aina luullut olevani hyvin tyhmä ihminen. Miksi en opi, miksi en ymmärrä, miksi saan huonoja numeroita vaikka kuinka teen töitä…?


Vasta parikymppisenä törmäsin netissä äotestiin ja tein sen, sekä laitoin myös ystäväni ja muistaakseni osan sisaruksista sen tekemää. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun tulokseni oli kaikista korkein. Parempi myös niitä, joita olin katsonut ylöspäin, koska ovat niin viisaita ihmisiä, jotka oppivat asioita niin nopeesti. En olekkaan tyhmä, vaan itseasiassa aika älykäs.


Miksi olen sitten kulkenut epäonnistumisesta epäonnistumiseen, miksi minun osaaminen ei ole tullut esille? Myöhemmin adhd:ta tutkiessa on tullut esille, että adhd-ihmisillä hyvin usein on keskimääräistä korkeampi älykkyysosamäärä ja he kykenevät suorituksiin, joihin nentit eivät kykene. Kuitenkin olosuhteet monesti ovat hyvin epäsuotuisat adhd:lle, joten ne olemassa olevat taidot eivät pääse esille, vaan alisuoriudutaan. Koska ongelmiini ei puututtu peruskoulussa, en ikinä päässyt hyödyntämään minun erikoistaitoja.


Sain kuulla kuinka turhautuneita opettajat ovat minun kanssa tai kuinka säälistä päästivät kokeesta läpi. Ei mikään ihme, että tunsin itseni tyhmäksi ja siitä seurasi epäonnistumisen oravanpyörä, joka vaikeutti oppimista entisestään adhd:n tuomien haasteiden lisäksi.


Ensimäinen asia mikä sai itsellä kelkan kääntymään parempaan oli tämä adhd dg. Kun tiedosti ongelman syyn, tiedosti miten asiaa voi nyt vaikuttaa ja ennenkaikkea aloin ymmärtämään itseäni, oravanpyörä lähti pikkuhiljaa purkautumaan.

Nykyään opettelen löytämään niitä tapoja, joilla minun taidot tulevat esille. Olen luonut selviytymiskeinoja elämäniaikana tiedostamatta, mutta monet niistä olen myös menettänyt ja nyt on aika opetella asioita uudestaan.


Toisten kommenteilla on hirveän iso vaikutus, vaikka itse jo uskon siihen, että en ole tyhmä. Itsetuntoa kohottaa, kun saa kuulla myös sen toisten suusta. Tärkein kuitenkin on se, että miten itse puhuu itselle – moitinko itseäni alisuoriutumisesta, kannustanko itseä, kehunko itseäni.

adhd ihmissuhteet psykologia

impulssiivisuus

Kävin eilen ekalla kunnon psykologikäynnillä. Niin helpottavaa päästä purkamaan asioita ammattilaisen kanssa. Paljon sitä pystyy yksinkin käsittelemään ja pääsemään asioiden kanssa sinuiksi, mutta joihinkin tarvitsen yksinkertaisesti apua. Vaikka olen kuinka yrittänyt parantaa ja tehdä muutoksia, niin kova työ ei ole tuottanut lainkaan tulosta. 


Yksi suurimmista ongelmistani on impulsiivisuus. Sen verran olen oppinut tunnistamaan, että jälkeenpäin huomaan toimineeni impulsiivisesti. Sitä en ole ennen tunnistanut. Adhd-vertaistukipalstat ovat saaneet itseni heräämään. Impulsiivisuus ystävyyssuhteissa on asia, joka ilmenee välillä älyttömän negatiivisella tavalla. Ystävien on vaikea ymmärtää, vaikka tietävät käytökseni syyt.


Impulsiivisuuden aikana koen hyvin vahvasti, että kaikki ovat oikein, en pysty elämään ilman haluamaani asiaa, pystyn ihan mihin vain, tykkään ihan mistä vain, osaan harvinaisen hyvin tuoda kantani esille, kukaan ei tule ymmärtämään väärin esille tuomaani asiaa… Kaikki on siis niin täydellistä. Uskon itseeni niin vahvasti, että en epäile itseäni lainkaan. Impulssin mentyä ohi hoksaan todellisuuden tuhoa korjaillessa. Esim. huomaan ostaneeni kaupasta ruokaa, josta en ole edes ikinä tykännyt. Näissä menetys on rahallinen, joten se ei niin haittaa. Se mikä haittaa on se, että impulsiivisuutta kohdistuu ystäviini. 


Selitin psykologille kuinka etsin Mikkoa muista ihmisistä. Kuinka yritän hallita itseäni, pakottaa toimimaan eri tavalla kunnioittaakseni ystäviä. Koska pakotan itseäni tekemään toisella tavalla, niin joku käyrä vaan kiristyy ja kiristyy sisälläni ja jossain vaiheessa se purkautuu vähän rumalla tavalla, erittäin impulsiivisesti. Hän kuitenkin sanoi, että ei usko sen välttämättä johtuvan siitä, että etsin Mikkoa muista. Olen joutunut hautaamaan sen ihmisen, joka olin Mikon kanssa. Se ihminen, joka olin, oli aidoin itseni. Sain tyydytystä monille tarpeilleni, joita en saa enää. Nyt minun pitää ottaa huomioon toisten tarpeet ja kunnioittaa niitä. En voi enää olla se sama Tummeli. Kuitenkin se minä ei ole mihinkään kadonnut, vaan se pyrkii koko ajan esiin. Mitä pidempää yritän hallita, sitä suuremmat ovat riskit impulsiiviseen ”räjähdykseen”. En osaa tätä selittää tämän loogisemmin ja varmasti selitin vähän väärin, mutta psykologin suusta se kuulosti erittäin järkevältä. Noinhan sen täytyy mennä. 


Odotan jo seuraavaa käyntiä, jotta voimme jatkaa siitä mihin jäimme. Aloitan myös adhd-ryhmässä ja toivon sieltä saavani apua tähän impulssiivisuuteen ja moneen muuhunkin.

ihmissuhteet psykologia suru

voinko näyttää tunteeni

  • “Et saisi pidätellä tunteitasi tai et saisi olla puhumatta asioista. Jos sinua itkettää juuri nyt, niin sinun pitää itkeä. Jos sinun tekee mieli puhua kuolemasta tai siitä seuranneista asioista nyt, niin sinun pitää puhua. Et voi katsoa, että kuka ihminen siinä vastassa on ja miettiä, että voitko antaa tunteiden tulla.”

Näin minulle on psykologi sanonut. Olen tehnytkin psykologin sanomisen mukaan aluksi, mutta lopetin sen. Sain kommentteja kuinka käytökseni ahdistaa, en halunnut tuottaa lisää harmia tunteillani muille. Halusin säästää henkilöitä, jotta heillä olisi helpompaa. Olen lykännyt tunteiden käsittelemistä ja kun olen yksin, niin kaikki on purkautunut ja on tullut romahdus. Tiedän, että tämä on itselle tuhoisaa, pitäisi tehdä niin kuin ammattilaiset ovat minulle sanoneet. Silti en pysty. 


  • “Ne jotka eivät kestä katsoa tai kuunnella sinua, eivät he ole oikeita lähimmäisiäsi, eivät he ole sinun oikeita ystäviä. Aika tekee sen, että he lähtevät luultavasti elämästäsi pois ja tilalle tulee uusia. Ihmisiä, jotka hyksyvät tunteesi juuri sillä hetkellä kuin niitä tulee.”

Olen ymmärtänyt, että näin se menee ja on mennytkin. Silti joidenkin ihmisten kohdalla vain toimin väärin itseäni kohtaan, koska haluan kunnioittaa heitä. Pitäisikö minun todella antaa muutaman ihmissuhteen loppua tämän takia? Sitä en halua. Miksi minulla pitäisi olla aina oikeus näyttää tunteeni, vaikka toinen ei sitä haluaisi? Onko se itsekästä, että näytän? Mutta onhan sekin itsekästä, että toinen haluaa minun käyttäytyvän hänen mielen mukaan. Näitä vain mietin, kun se on niin vaikeaa näyttää todellisia tunteitani ja ajatuksia toisille. Pelkään, että loputkin ihmiset lähtee ympäriltäni suruni takia. Pelkään, että tunteiden näyttäminen aiheuttaa toisessa reaktion, joka satuttaa minua. Minulla on muutama henkilö, joille pystyn itkeä, kun itkettää tai pystyn puhumaan kaikki asiat. Eikö se riitä, miksi minun pitäisi pystyä tai saada tehdä sitä ihan kenen ihmisen edessä? Mitä tapahtuu, jos lopetan tunteiden pidättämisen ja annan tulla asioiden ulos silloin, kun ne tulevat? Jossain syvällä sen tiedän, että se olisi yksi suurimmista palveluksista itselleni, minkä voin tehdä. 

psykologia suru

surun ja masennuksen ero

Suru sekoitetaan yleensä vakavampaan masennukseen, koska ne muistuttavat hyvin paljon toisia. Kuitenkin näissä kahdessa on yhtä paljon eroavaisuuksia kuin yhdistäviä tekijöitä. Itse olen kokenut omalla kohdalla sen, että harmittavan moni huomaa vain yhdistävät tekijät. Surulle ei ole diagnoosia, vaan alkusurulle usein annetaan akuutti stressireaktio ja/tai masennus diagnoosit. Henkilökohtainen mielipide on se, että vaikka suru ei olekkaan sairaus, niin sillä pitäisi olla diagnoosi sen takia, että ihmiselle ei annettaisi väärää diagnoosia, jotta hän saisi tarvittavan avun. Itsellä on nämä kaksi mainitsemaani diagnoosia juurikin sen takia, koska ilman niitä en olisi saanut apua. Useat Lääkärit ainakin näin minulle ovat selittäneet tilanteen. Aion nyt kirjoittaa teille läheisen menettämisen seurauksesta johtuvasta surusta ja vakavamman masennuksen eroja, vaikka itsellä ei ole kokemusta masennuksesta. Tätä postausta varten olen kuitenkin lukenut artikkeleita asiasta. Alkuun vielä sanon, että käsittelemätön tai pitkittynyt suru voi johtaa masennukseen. 

 

Masennuksella ei yleensä ole tiettyä kohdetta, kun taas surulla se on selkeä. Surun kohteet voi olla läheisen kuolema, työpaikan menetys, ero. Surua tunnetaan, kun on joutunut luopumaan jostain hyvästä, jostain tärkeästä. Masennuksen syyt voivat olla pitkään jatkunut epämääräinen tilanne elämässä tai vaikka geneettiset syyt. Minun mielestä nämä näiden kahden erot tässä asiassa kertoo jo kuinka erillaiset nämä ovat. 

 

Vaikka yhdistäviä tekijöitä on paljon esimerkiksi uni- sekä ruokailuvaikeudet (liikaa tai liian vähän), elämän ilottomuus, itsemurhariskin kasvaminen, työkyvyn -sekä motivaation heikkeneminen, monen sairauksien esim syövän riskin nouseminen, niin se ei tarkoita sitä että surullinen olisi masentunut. Yksi kysymys on sellainen, jolla helposti erottaa surun sekä masennuksen. Pystytkö olla aidosti onnellinen toisen puolesta? Toki tämä on yksilöllinen, koska jokaisen suru tai masennus on omanlainen. Itse olen huomannut sen, että kun minulla on tai on ollut sellainen hetki elämässä, että luulen kuolevani siihen surun määrään tai mietin että kuolleena olisi niin paljon helpompaa, niin pystyn olemaan silloin onnellinen kaikkien muiden puolesta. Koen niin vahvana onnea, että se tuntuu ihan rinnassani. Masentuneella vastaavissa tilanteessa onnen kokeminen toisten puolesta on huomattavasti vaikeampaa tai mahdotonta. 

 

Surullinen ihminen kokee yleensä tunteita huomattavasti laajemmin kuin masentunut. Esim kiitollisuuden, onnellisuuden sekä helpotuksen tunteet ovat tunteita, joita surullinen saattaa tuntea, kun elämä painaa päälle. Surullisen tunneskaala saattaa vaihtua hyvinkin nopeasti hyvin negatiivisista tunteista positiivisiin sekä päin vastoin. Masentuneella yleensä tunteet ovat tasapaksuja ja samat tunteet saattavat kestää useista viikoista, kuukausiin tai vuosiin. Heillä tunteet usein muuttuvat myös hitaammin negatiivisista positiivisiin. 

 

Lääkehoito on asia, joka erottaa nämä kaksi. Toki sureva voi tarvita lääkettä univaikeuksiin, mutta masennuslääkkeillä olo ei parane. Suru lähtee vain suremalla. Ehkä pitäisi kuitenkin sanoa, että suru muuttaa muotoa siedettävämmäksi suremalla, koska surua kannetaan mukana koko loppu elämän. Masennuksen hoidossa lääkehoito on yksin isoimmista avuista keskusteluavun rinnalla. Useampi lääkäri on minulle sanonut, että jos alan masennuslääkkeitä suruuni syömään, niin sillä saattaa olla hyvinkin tuhoisat seuraukset. Suru saattaa koteloitua ja purkautuu myöhemmin, jolloin kaikki asiat on vaikeammin käsiteltäviä, sairaseläke voi olla edessä yms. 

 

Surusta voi päästä eteenpäin myös yksin ilman keskusteluapua tai muiden ihmisten tukea, masennuksessa tämä on lähes mahdotonta. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että puhuminen ja vertaistuki edistää surutyötä ja yksin ei kannata yrittää jaksaa. Sureva tietää, että vaikeat hetket kestävät hetken ja muistaa tämän myös silloin kuin vaikea hetki on todella päällä. Masentunut uskoo tuon hetken kestävän loputtomiin. Sureva taas ei halua menettää yhteyttä toisiin ihmisiin, kun taas masentunut eristäytyy helposti omaan maailmaansa. 

 

Näitä eroavaisuuksia löytyy vaikka kuinka. Postauksesta tulisi niin hirveän pitkä, että pitää rajata nyt tähän. Tätä kirjoittaessa tuli monta ahaa elämystä. Olen nimittäin ollut masentuneen tukena ja minusta tuntui, että opin ymmärtämään paremmin hänen tunteitansa ja ajattelumallejansa. Vaikka ajattelisimme täsmälleen samaa asiaa, niin se kuitenkin on täysin eri, koska itse olen sureva ja hän masentunut. 

hyvinvointi musiikki psykologia

hyväksynnän haku sekä alistuminen

Tämä on toinen osa postaukselleni tunnelukkoni musiikkurassa. Hyväksynnän haku sekä alistuminen ovat seuraavat tunnelukkoni, joita käsittelen. Käsittelen näitä yhdessä, koska linkitän nämä vähän samaan. Se, että haen hyväksyntään, niin se näkyy myös alistumisena. Hyväksynnän hakua sekä alistumista esiintyi auktoriteetteihin eli lähinnä opettajiin. En edes vielä tiedä, että miksi minulle ovat tulleet nämä tunnelukot, mutta haitallisia se ovat olleet minulle.

 

Koen, että on ollut äärettömän vaikeaa jos omat ajatukset ovat poikeinneet opettajan mielipiteestä. Olen niellyt sanani ja tehnyt toisen toiveen mukaan. Tällä on kyllä ollut positiiviset puolet sillä tavalla, että kun olen halunnut toteuttaa kaikki opettajan toiveet, on se näkynyt siinä edistymisessä. Olen saanut toisia kiinni paljon. Toisaalta se oma tahto, oma näkemys asiasta on jäänyt pimentoon, joka näkyy taas aidon ilon puuttumisella. Olen treenannut hiki hatussa sen takia, että mielyttäisin opettajiani, en sen takia että saisin siitä harjoitelemisen iloa. Sain minä kyllä sitäkin silloin kun onnistuin siinä asiassa, mitä opettaja halusi minun opettelevani. Hyvin kuvaa tuota hyväksynnän hakua ja alistumiseta se, että yritin kolmen vuoden ajan opettajalleni sanoa asiaa, jota itseasiassa en enää muista, mutta en saanut sitä sanottua. Joka ikinen kerta soittotunnille mentäessä yritin sitä sanoa, koskaa en siis sitä sanonut ääneen. Tämä on jäänyt mieleeni kuvastaen hyvin sitä, että miten vahva hyväksynnän haku ja alistuminen itsellä on auktoriteettejä kohtaan. Joskus raja kuitenkin itsellä tullut vastaan ja olen saanut sanottua jotain. Usein kuitenkin olen pantannut asiaa niin kauan sisälläni, että se ei tule kaikkein nätimmällä tavalla ulos. Nykyää jo joillekkin tilanteille osaan nauraa, mutta silloin ne eivät olleet hauskoja.

 

Minulle on tarkkaan sanottu, että mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä, jos haluan työllistyä musiikkurallani. Olen todella ahkerasti noudattanut näitä. Olen jopa ihmetellyt, että miten joku uskaltaa kerran talvessa vaikka lasketella, kun se on ollut ei missään nimessä -listalla. Itse olen joutunut tekemää luopumisprosessin lautailun kanssa, koska niin kovin sitä rakastin. En kuitenkaan voinut kuvitellakkaan meneväni rinteeseen, koska opettajat olivat sanoneet, että sinne ei mennä. En uskaltanut tehdä toista ratkaisua, joka olisi palvellut mieltäni positiivisesti. Vasta jälkeenpäin olen hoksannut, että tämä kuuluu hyväksynnän hakuun sekä alistumiseen .Tein ratkasuja miellyttääksen opettajia, jotta he hyväksyisivät minut paremmin. Tein ratkaisuja välttääkseen negatiiviset sanonnat, mahdolliset konfliktit.

 

Odotan talvea todella innoissaan, koska saan vihdoin tehdä asioita, joista olen joutunut luopumaan. Voin lähteä sinne rinteeseen. Mitä väliä, jos se käsi menee poikki, se ei ole maailman loppu. Voin lähteä vaikka hiihtämään, vaikka siitä en ole koskaan tykännytkään. Ehkä en ole tykännyt siitä sen takia, koska sekin on ollut kiellettyä. Nämä kaksi tunnelukkoa ovat sellaiset, että ne ei suuremmin vaikuta siihen miksi musiikkiura ei tunnu enää omalta. Nämä tunnelukot ovat sellaisia, että ne näkyy musiikkuran ulkopuolella myös. Luulen, että ehkä siksi näiden takia luopuminen ammattimaisuudesta ei ole helpottavaa. Kuitenkin mitä vähemmän tunnelukkoja vahvistavia tekijöitä, niin sen parempi.

ihmissuhteet kuolema psykologia suru

kriisissä olevan ihmisen ystävänä

Julkaisin facebooksissani uutisen, jonka otsikko meni näin “Miksi ystävät katoavat kriisissä”. Oli todella hyvä artikkeli ja googlettamalla löytyy. Itse olen kriiseilevä sekä olen kriiseilevän ystävä. Aihe tuli siis todella lähelle, koska kokemusta molemmilta puolilta. En tiedä, että olenko parempi ystävä nyt, kun itse olen kokenut sen toisen puolen, mutta tiedän ainakin jotain. Olen pohtinut tätä asiaa aikaisemminkin täällä, mutta pohdin lisää, kun kyseessä ei ole helppo aihe.

 

Olen saanut paljon kommentteja, että omassa toiminnassa on ollut vikaa. Oletusarvo on se, että vaadin muilta enemmän, mihin toiset kykenee. Vaadin heitä olemaan tukena, vaadin heitä tietämään, mitä koen läpi. Vaadin heitä olemaan minun terapeutteja yms. Enkä ymmärrä ystäviäni, että miksi he eivät enää pysty kohtaamaan minua. Tämä on oikeasti todella jännä, koska ainut mitä olen ihmisiltä pyytänyt on se, että he kohtelisi minua samanlaiten kuin aikaisemmin. Ystäväni ei ole minun terapeutteja, he eivät ole minun ongelmieni ratkojia. He ovat ystäviäni, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. On surullista, että jos olen tietämättäni antanut toisenlaista kuvaa tai se, että toiset ovat olettaneet, että halun juuri noita asioita, mitä ovat sitten kokeneet, että vaadin. Olen myös useasti sanonut sitä, että ymmärrän sen, että kukaa ei halua olla kanssani. Onhan itsenikin kanssa välillä niin sairaan työlästä, että miksi kukaan haluis sitten olla minun kanssa. Ymmärrän sen hyvin. Koskettaahan tämä koko olotilani ja kokemani asia myös ystäviini.

 

Mutta jos mennään aidan toiselle puolelle, minkälaista on olla kriiseilevän ystävä? Artikkelissa sanottiin, että ihmiset kokevat, että pitäis olla juuri erityisellä tavalla apuna ja tukena sekä liian usein ajattelemme, että meidän pitää ratkaista se toisen paha olo. Täytyy myöntää, että olen kokenut juuri näitä kahta, vaikka itse hyvinkin tiedän, että en niihin pysty, enkä voi edes vaatia itseltäni noita asioita. Sitä vain haluaa olla niin kovasti toisen tukena. Haluaisi, että toisella olisi edes hitusen parempi olo. Alkaa tekemään juuri niitä asioita, joita ei ehkä pitäisi. Yrittää ratkoa puolesta, alkaa miettimään asioita omalta kannalta eikä kriisin keskellä olevan ystävän kokemuksen kannalta, unohtaa sen ystävän kokemukset, voinnin yms. Ymmärrän, että miksi helposti itse väsyy tai joku toinen väsy tukiessa toista, kun yrittää olla jotain muuta, mitä pitäisi. Sitä usein unohtaa, että kaikkein paras apu on se, että on vierellä, ei hylkää, kuuntelee, kysyy kuulumisia, kertoo että toinen on tärkeä sekä auttaa arjen asioissa. Se mikä on saanut itseni mietteliääksi on se, että minua on kehoitettu välttämään masentuneita ihmisiä. Miksi ihmeessä? Vaikka itse käyn surua läpi, niin miksi minun pitäisi sen takia luopua tai ottaa etäisyyttä ihmisistä, jotka myöskään ei voi kaikkein parhaiten?