kuolema suru

kaksi vuotta kuolemasta

Kaksi vuotta. Niin lyhyt, mutta niin pitkä aika. Muistan vieläkin vähän liiankin hyvin sen hetken, kun sain tietää kuolemasta, mutta onneksi en muista sitä tuskaa. Tai koen sitä tuskaa vain nukkuessa, mutta hereillä ollessa en pysty sitä tuntemaan.


Suru on muuttunut paljon kahden vuoden aikana paljon. Minun elämäkin on muuttunut täysin ja suru on ollut siinä rinnalla armollinen. Eihän se helppoa ole ollut ja välillä tuntunut kaikkea muuta kuin armolliselta. Mutta suru on suru ja se muuttuu, mikää hetki ei ole loputon. Siihen on ollut hyvä tuudittautua ja tuudittaudun edelleen.


Onneksi suruun liittyy paljon myös positiivisia tunteita, muisteluita, hyviä fiiliksiä siitä mitä olen saanut yms. Nämä tuovat sitä armollisuutta ihan hirveästi.


Paljon on kahden vuoden aikana käyty läpi ja voin kyllä ylpeänä sanoa, että olen super selviytyjä. Monen monta kertaa olen aidosti uskonut, että en selviä ja tulen kuolemaan tähän. Surun kanssa on hyvä elää ja ikävän kanssa pystyy elämään.

kuolema suru

kuoleman pelko

Mun ajatukset pyörivät vähän väliä kuolemassa ja jos eivät pyöri, niin alitajunnassa ainakin. Nämä ajatukset eivät ole niitä rakentavia ja elämää kantavia, vaan ahdistavia.


Kuoleman pelko on saapunut elämää hyvin vahvasti. Kun tulee ajatus ”onkohan jotain sattunut, onkohan hän kuollut” mieleen, niin se iskee sellassella voimalla, että meinaa tulla paniikin omaisia piirteitä. Ahdistus on todella tuskastuttava. Tulee sellainen epätoivo, että en jaksaisi taas käydä uudestaan läpi surutyötä – surutyötä, joka kulkee tavalla tai toisella koko loppu elämän mukana.


Minulla on ollut satunnaisesti tätä kuoleman pelkoa, mutta kohde on hyvin rajoittunut. Nyt mitä lähemmäksi kuolinpäivää mennää, sen laajemmaksi tämä menee.


Pelko saattaa estää nauttimasta, keskittymättä yms. Onneksi kuitenkin tiedän, että se on hetki vain ja osa surutyötä. Kuolinpäivän jälkeen varmasti helpottaa. Näillä ajatuksilla yleensä rauhoittelen itseä ja kirjoittaminen, se auttaa niin paljon. Lisäksi toistelen itselle, että jos joku kuolisi, niin kyllä minä selviän, vaikka toiselta tuntuu nyt. Onhan minulla kokemusta asiasta. Mutta itkeminen, se viimeistää helpottaa.


Kaikkein onneksi on se, että onneksi tätä ei ole koko ajan. Ei joka päivä ja ei joka yö (näe unta).


Eilen oli M:n syntymäpäivät. Oli suht hyvä fiilis ja myös kiitollinen mieli. Vaikka on joutunut paljosta luopumaan, niin olen saanut paljon tilalle. Kuitenkin eilen tajusin, että kun vallitsee ilmapiiri, että kuolemasta ei saa kunnolla puhua, koska muita alkaa ahdistaa, niin se on vaikuttanuun minuun ja paljon – eikä kovin positiivisesti. Koska vasta eilen tämän hoksasin, niin aion kirjoittaa teille postauksen. Postauksen kirjoittamiseen tulee menemään aikaa, koska prosessoin asiaa samaa aikaa.

kuolema suru

surun käsittelyä nukkuessa

Maaliskuu kolkuttelee ja alitajunta sen kyllä tiedostaa erittäin hyvin. Viime vuonna maaliskuun odottaminen vei minut aika pohjalle, toisaaltaan Mikon syntymä- ja kuolinpäivät eivät olleetkaan niin pahoja, mitä etukäteen pelkäsin. 


Kuitenkin pelkään, että menen taas ihan pohjalle. Näen nimittäin unia, joihin liittyy se tuska, kipu ja ahdistus. Uni on minulle ihan äärettömän tärkeä ja jos en siitä pidä huolta, niin sitten se kostautuu aika rankalla kädelläkin. Tälläiset unet eivät vie hyvinvointia tietyllä tavalla eteenpäin, koska uneni jäävät lyhkäisemmäksi ja heikompilaatuisemmaksi. 


Toisaaltaan olen kiitollinen, että pystyn nukkuessa käsittelemää asioita. Jos tänäkin vuona kävisi niin, että nuo päivät eivät olekkaan niin pahoja, koska olen etukäteen käynyt kaiken läpi. Lisäksi onneksi pystyn myös nykyään kääntämään unet päivän mittaan ahdistavasta positiiviseen ja iltaisin on kiitollinen mieli siitä, mitä kaikkea olen saanut.

kuolema suru

surun ristiriitaisuus

Joskus mietin, että mitä ihmettä tapahtuu tämän surun kanssa. Täytyy myöntää, että tämän postauksen kirjoittaminen on kyllä arka paikka, koska en ole sinut näiden tunteiden kanssa.


Viimeisin väärältä tuntuva tunne on kiitollisuus. Kiitollisuus Mikolle siitä, että kuoli. Kuolemalla hän antoi minulle niin paljon hyvää. Hän toi minun elämää niin paljon uutta ja parempaa. Fakta vain on se, että ilman kuolemaa en olisi tässä. Ilman Mikon puheita en olisi tässä.


Miksi olen niin kiinnostunut kirjoista on yksin omaan Mikon syytä. Hän niin rakasti kirjoja ja haaveilin hänelle, että joskus pystyisin lukemaan edes yhden sivun. Hän aina sano, että ”sitten kun saat toimivat adhd lääkkeet, niin sun maailma tulee avautumaa kirjojen myötä, odota sitä”. Hän oli harvinaisen oikeassa. Hän istutti minuun palon kirjoihin.


Mikon kuolema teki sen, että purkaakseen omaa pahaa oloa lähdin tutustumaa henkiseen kasvuun. Näiden kirjojen äärellä tunnen syvää kiitollisuutta Mikolle ja välillä se kiitollisuus Mikon kuolemaa kohtaa iskee ihan kunnolla.


Sitten kohta itketään täysillä, että mistä kaikesta olen joutunut luopumaa, jotta olen saanut kaiken tämän hyvän. Tuntuu, että tämä tunne on maailman raskain kantaa. Se sattuu niin paljon.

hyvinvointi suru

surun tuoma stressi ja jouluun rauhoittuminen

Monella stressaa joulu, minulla joku asia, josta en ole lainkaan tietoinen. Ensin se alkoi pienestä, en edes kiinnittänyt siihen huomiota, koska oli isompia asioita käsiteltävänä. Sit se suureni ja suureni, ja nyt sitä ei voi olla huomaamatta.


Tilannetta on ihan mahdoton lähteä purkamaan, koska en tiedä missä jutun juuri on. Tiedän, että kyseessä on suru, mutta siihen se tietämys sitten jääkin.


Olen koko ajan tietoinen tästä, joku kalvaa jatkuvasti. Nyt se näkyy unissa ahdistuksena (päivisin ei onneksi ahdista), kropan jännityksestä nukkuessa, huonon unen takia väsymystä, itkukohtauksina arjessa, helposti kuormittuvuutena ja kroppakin alkaa pettämään.


Haluisin vain rauhaa ja onneksi tulee loma pian, mutta joulua en odota. Ei huvittaisi kohdata sitä hössötystä ja stressiä mitä se ihmisissä aiheuttaa. Haluaisin vain rauhaa, yhdessä oloa, eikä mitää ylimääräistä.


Psykologini kehoitti tuomaa ympärille sitä arvoa, minkä omistan nyt. Keskittyisin siihen omaa arvomaailmaan ja toisin sitä muille ihmisille. Miten en ollutkaan tajunnut tätä asiaa tämän surustressin seasta. Tuntuu, että sain taas pienen otteen, josta on hyvä päästä purkamaan tätä viikkoja kestänyttä tiedostomatonta surua.


Olen toki koko ajan käsitellyt surua, joka päivä, mutta kun koko ajan tulee uutta tällä rintamalla, niin tässä on ollu kova työ ja selvitys. Onneksi monia asioita olen pystynyt prosessoimaa ja olo on monilta osa-alueilta helpottunut todella paljon.


Mutta tälläistä minun surutyöhön. Työ ei ole loppunut, vaikka en ole sitä hirvesäti tuonut tänne blogiin. Onneksi osaan olla armollinen itselle ja antaa aikaa. Onneksi minulla on tämä kirjoittaminen, joka vie minua eteenpäin.


Toivontan rauhaa jouluvalmisteluihin ja toivottavasti pystytte keskittyä siihen oleelliseen!

hyvinvointi kuolema psykologia suru

negatiivisuus addiktoi ja antaa valheellista turvaa

Negatiivisuus ja stressi addiktoivat – olen omakohtaisesti tullut tästä tietoiseksi surun myötä, vaikka olen kokenut tätä addiktiota vuosia elämäni aikana. Suruhan tuottaa minulle edelleenkin hetkellisesti älyttömän kovaa stressiä ja tietyllä tavoin tasaisesti elän stressissä, varsinkin tiedostamattomassa stressissä. Suruun kuuluu myös negatiivisia tunteita ja välillä ne lähtee laajenemaan oikein kunnolla.


Joskus muistan lukeneeni, että masennus ja ahdistus on addiktiota. En silloin sitä allekirjoittanut, mutta mitä enemmän olen mennyt itseeni ja tullut tietoiseksi itsestäni sekä ottanut vastuuta omista ajatuksista, sanoista ja teoista, olen huomannut sen olevan totta. Tulen myöhemmin suosittelemaa nettikurssia sekä Instagramin puolella kirjaa, jotka erityisesti havahdutti tämän asian äärelle.


Oma elämä on helpottunut henkisesti aivan valtavasti, kun opin katkasemaa tuota addiktiokierrettä. Opin, mitkä asiat laukasee kierteen. Jos lähden vellomaan asioissa (huom ei käsittelemään) ja vaikka miettimää, että miksi Mikon piti kuolla, miksi ei soitettu apua, miksi miksi miksi… Se vie todella helposti syvälle ja alan saamaan siitä sairaalla tavalla tyydytystä, koska se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Olenhan elännyt siinä niin pitkää. Yli vuosi kuolemasta meni, kun tämän hoksasin.


Nyt olenkin keskittynyt kiitollisuuteen, joka on antanut sitä armollisuutta itseeni. Kiitollisuus on myös kasvattanu itsetuntoa todella paljon. Enää en osaa nähdä kuolemaa lainkaan negatiivisena tapahtumana elämässä, vaan uuden tuojana.


Tuon äskeisen voi ymmärtää väärin. Peruuttaisin Mikon kuoleman heti jos voisin ja ei viikkoa tai kahta mene, kun tekis mieli käydä kaivaa herra (tuhkat) sieltä maasta ylös ja herättää henkiin. Kuitenkin tuon kiitollisuuden kautta olen saanut käännettyä kaikki kokemukset vahvasti voitoksi.


Tiedostan edelleenkin, että olen henkisessä kasvussa vasta niin alussa, että minun on todella tehtävä töitä sen eteen, että en lipsu negatiivisuuden syövereihin. Syövereihin, joka aiheuttaa sitä vellomista sekä addiktoitumista, eikä fiksua asioiden käsittelyä ja eteenpäin menemistä.


Joka kerta, kun syvälle menee, aina aluksi sieltä on vaikea päästä pois. Onneksi pikku hiljaa sieltä pääsee nopeammin ja nopeammin ylös sekä huomaa kuinka paljon pidemmälle vie se, että ei vello ja kuinka paljon paremmin voin henkisesti.


Vapaus sekä sisäinen/henkinen turva ovat tavoittelemisen arvoisia ja itse aion toden teolla taistella addiktiota vastaa, joka on välillä niin vaikeeta. Se kuinka paljon oma elämä on jo muuttunut henkisesti parempaa, niin se antaa niin paljon motivaatiota jatkaa tällä tiellä. Tämä hekinen kasvu antaa niin paljon enemmän tyydytystä kuin stressiin addiktoituminen.