suru

huonompi jakso

Mitä minulle kuuluu oikeasti? Tämän kirjoittaminen on vähän vaikeaa, mutta haluun kuitenkin olla rehellinen. Siihen kuitenkin pyrin. Olen saanut kommentteja, että pitäisikö siirtyä eteenpäin. En tiedä miksi annan näiden asioiden vaikuttaa siihen miten kirjoitan. Kuitenkin haluan tuoda sitä todellisuutta esiin ja tässä nyt sitten kirjoitan. Se, että tunnen näitä asioita, ei tarkoita sitä että en menisi eteenpäin. Itse asiassa käsittelemällä näitä tunteita tapahtuu edistymistä. Näitä on odotettavissa ilmeisemmin vielä vuosien ajan, toki harvenemassa määrin.

 

Minusta tuntuu, että yli viikon ajan elämässäni on ollut kunnon musta pilvi. Jos minulta on kysytty, että mitä kuuluu, vastaukseksi hän on saanut: paskaa. Enkä yhtää liioittele. Hyvän jakson jälkeen tulee aina huonompi. Epäilen kaikkia itsestä muihin. On tullut pohdittua paljon luottamusta, ystävyyttä, minun omaa käytöstä muita kohtaan, Mikon hakua muista ihmisistä, itsenäisyyspäivää, joulua, uutta vuotta, Mikon kuolemaa, omaa kuolemaa sekä tärkeiden ihmisten kuolemaa… Lista on loputon. Vaikka monet asiat onkin positiivisia aiheita, niin niitä on varjostanut se oma paha olo. On ollut monta päivää, että olen vain itkenyt kaikkia näitä asioita, mutta kuitenkin kaikkein eniten ikävää. Se on ihan suunnattoman suuri. Joitain asioita on vain aivan äärettömän vaikea hyväksyä ja vaikka kuinka olen yrittänyt tämän jaksonkin aikana, niin minusta tuntuu, että hyväksyn entistä vähemmän. 

 

Olen itkenyt ja maannut sängyssä. Olen nukkunut todella huonosti, tunnen ahdistuksen unen läpi. En ole edes jaksanut käydä joka päivä suihkussa tai syödä kunnolla. Minulta lähtee aina heti ruokahalu ja voisin olla syömättä hyvinkin pitkiä aikoja. Sänky on minulle turvapaikka, se auttaa paljon. Siksi minä sängyssä vietän paljon aikaa. Kännykällä pidän yhteyttä ihmisiin ja selaan tietokonetta. Täytyy myöntää, että kriisien keskellä en ole myöskään ollut se paras ystävä, mutta onneksi minulla on muutaman hyvä ystävä, jotka jaksavat kriiseilyjä. Tietävät, että tämä menee pian ohi. 

 

Minusta tuntuu, että pikku hiljaa tämä on menossa ohi. Olen lähdössä huomenna vihdoin Ruotsiin ja sen ajattelu on alkanut kääntämään kelkkaa. Uskon kuitenkin, että kun olen kriiseillyt tarpeeksi itsekseen ja saanut keskustella asioista ystävieni kanssa, on se suurin syy ajatusmallien vaihtumiseen. Alkaa jäämää jäljelle pelkkä ahdistus. Ahdistusta kun kannan mukanani hyvinäkin hetkinä, koska suru näkyy minulla ahdistuksena. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *