kuolema suru

kuoleman pelko

Mun ajatukset pyörivät vähän väliä kuolemassa ja jos eivät pyöri, niin alitajunnassa ainakin. Nämä ajatukset eivät ole niitä rakentavia ja elämää kantavia, vaan ahdistavia.


Kuoleman pelko on saapunut elämää hyvin vahvasti. Kun tulee ajatus ”onkohan jotain sattunut, onkohan hän kuollut” mieleen, niin se iskee sellassella voimalla, että meinaa tulla paniikin omaisia piirteitä. Ahdistus on todella tuskastuttava. Tulee sellainen epätoivo, että en jaksaisi taas käydä uudestaan läpi surutyötä – surutyötä, joka kulkee tavalla tai toisella koko loppu elämän mukana.


Minulla on ollut satunnaisesti tätä kuoleman pelkoa, mutta kohde on hyvin rajoittunut. Nyt mitä lähemmäksi kuolinpäivää mennää, sen laajemmaksi tämä menee.


Pelko saattaa estää nauttimasta, keskittymättä yms. Onneksi kuitenkin tiedän, että se on hetki vain ja osa surutyötä. Kuolinpäivän jälkeen varmasti helpottaa. Näillä ajatuksilla yleensä rauhoittelen itseä ja kirjoittaminen, se auttaa niin paljon. Lisäksi toistelen itselle, että jos joku kuolisi, niin kyllä minä selviän, vaikka toiselta tuntuu nyt. Onhan minulla kokemusta asiasta. Mutta itkeminen, se viimeistää helpottaa.


Kaikkein onneksi on se, että onneksi tätä ei ole koko ajan. Ei joka päivä ja ei joka yö (näe unta).


Eilen oli M:n syntymäpäivät. Oli suht hyvä fiilis ja myös kiitollinen mieli. Vaikka on joutunut paljosta luopumaan, niin olen saanut paljon tilalle. Kuitenkin eilen tajusin, että kun vallitsee ilmapiiri, että kuolemasta ei saa kunnolla puhua, koska muita alkaa ahdistaa, niin se on vaikuttanuun minuun ja paljon – eikä kovin positiivisesti. Koska vasta eilen tämän hoksasin, niin aion kirjoittaa teille postauksen. Postauksen kirjoittamiseen tulee menemään aikaa, koska prosessoin asiaa samaa aikaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *