adhd hyvinvointi

miksi aloin pelkäämään puhumista?

Olen saanut pienestä saakka kuulla puheestani, kuinka siinä on se ja tuo asia ihan väärin. Sain kuulla niin paljon, että kehitin itselleni puhumisen fobian. Miten homma meni näin pitkälle, niin aion sitä teille nyt avata. Puhe on osa-alue, jota minun on hyvin vaikea kontrolloida. Olen toki vähän oppinut sitä taitoa, mutta vuosien työn tuloksena ei ole oikeastaan lainkaan tullut muutosta parempaa. Puhe onkin minulla sellainen, joka ei koskaan tule olemaan lähelläkään normaalia. Asia pitää vain hyväksyä ja hyväksymisestä on tullut huomattavasti helpompaa, kun minun adhd otettiin esille. Se kuitenkin tapahtui vasta toissa vuonna, joten olen elänyt melkein koko elämäni siinä epätietoisuudessa, että mikä puhettani ja kirjoitustani vaivaa. Olen yrittänyt olla jatkuvasti samanlainen kuin muut, mutta en ole onnistunut. Tässä postauksessa kirjoitan puhumisesta, mutta minulla samat ongelmat näkyvät kirjoittamisessa. Eli tilanne on suht’ sama, että kirjoitanko jollekkin ihmiselle vai puhunkon.


En muista hirveän montaa huomautusta puheestani varhaislapsuudestani. Hölösuuksi minua sanottiin. En sitä silloin ottanut mitenkään negatiivisesti, olihan minä ihminen, jolla puhetta riitti. Yläasteella huomauttelut sitten alkoivat.


Miksi sanot ennen kuin ajattelet, miksi et osaa puhua hiljaa, miksi puhut toisten päälle, miksi täydennät toisten lauseita, miksi puhut väärällä sanajärjestyksellä, miksi sinulla on outoja sanoja puheessa, älä puhu noin suoraa, miksi jankutat, miksi puhut niin, että toiset loukkaantuvat?


Useampi äidinkielenmaikka kysyi tietämättä toisistaan, että olenko oikeasti suomalainen, kun minulla on niin huono äidinkieli. Puhetapani vaikutti ihmissuhteiden luomiseen jo yläasteella. Vasta aikuisena olen oppinut tiedostamaan, että kuinka suuri merkitys sillä on ollut moneen asiaan. Kuinka puheeni oli yksi syy sille, että minua esimerkiksi jätettiin porukan ulkopuolelle. Silloin olen vain painanut eteenpäin miettimättä mitää kummempia. En ole osannut tulkita toisten puheita sekä käyttäytymistä oikein. Ehkä hyvä niin, mutta toisaaltaan kaikki ne puheet ja teot silloin jo oli pohjana sille, että minulle kehittyi fobia.


Eniten huomautuksia aloin saamaan lähihoitajakoulussa, jonne menin peruskoulun jälkeen. Jo ensimmäisessä työharjoittelussa puheeni oli jatkuva puheenaihe. Annettiin ohjeita, että mitä minun pitää puheestani muuttaa, mitkä kaikki asiat on ihan pielessä. Ei ollut yhtäkään työharjoittelua, jossa minun puheeni ei olisi ollut jonkin näköinen ongelma. Kilttinä tyttönä aloin tehdä töitä sen eteen, että puheeni miellyttäisi toisia. Aikaisemmin puheeni oli mennyt lapsuuden piikkiin, nyt minun oli pakko alkaa ottamaan vastuuta puheestani. Minun on tavallista vaikeampi tuoda ulos asioita, jotka ovat mielessäni. Tuo yhdistettynä äänensävyjen hallintaongelmaa teki sen, että olin jatkuvasti selvittelemässä puheitani, koska toinen oli ymmärtänyt väärin, toinen oli suuttunut, vaikka en edes tarkoittanut asiaa niin, miten toinen sen otti. Ongelmia oli koulun lisäksi, ystävyyssuhteissa sekä perhesuhteissa. Muistan sen hetken, kun taas puheestani oltiin taas huomautettu työharjoittelun palautekeskustelussa ja ajattelin, että parempi olla puhumatta, koska hirveästä työstä huolimatta en kykene siihen tasoon, mitä toiset minulta vaativat. Siitä se sitten lähti, nimittäin puhumisen vaikeudet, jotka johtivat fobiaan.


Aluksi huomasin sen, että kuinka vaikea oli avata suuta porukassa. Halusin hirveästi osallistua keskusteluun, mutta olin vain hiljaa. Ilta saattoi mennä niin, että tervehdin ja hyvästelin, muuten vain kuuntelin toisten keskusteluja. Jos ennen ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa, niin nyt siitä tuli mahdotonta. Musiikkikoulutus oli itselleni aika suotuisa tässä tapauksessa, koska siinä oli niin paljon yksin työskentelyä. Koulussa oli suht helppo olla koko ajan. Kuitenkin kommentit myös koulussa lietso jo sitä alkanutta ongelmaa. Toki myös koulun ulkopuolella puheeni saattoi olla puheenaihe ja sivusta kuuntelin toisten mielipiteitä puheesta. Istuin hiljaa, koska en tiennyt, että miksi puhun näin, en olisi osannut avata tilannetta heille. Lopulta aloin välttelemään tilanteita, joissa pitää puhua. Näin luulin pääseväni helpommalla ja ehkä oikeasti pääsinkin. Jotenkin sille tilanteen vakavuudelle oli sokeutunut itsekkin, kun oireet olivat laajentuneet pikku hiljaa. Kuitenkin sosiaalisena ihmisenä alkoi yksinäisyys painamaan sen verran, että aloin miettimään, että mikä mättää. Miksi olen päätynyt tähän tilanteeseen? Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta en pystynyt. Koulussa pystyin keskustelemaan pinnallisia juttuja, jotka eivät edes ollut minun mielenkiinnon aiheita. Miksi pinnallisia, siksi koska silloin tunne ei tule peliin, ja kun tunne tulee peliin, niin adhd oireet alkavat näkymään puheessa enemmän.


Ystäväni sai minun menemään lääkäriin. Diagnoosiksi tuli sosiaalisten tilanteiden pelko. Moni asia mätsäsi diagnoosiin, mutta moni ei. Muutettuani Helsinkiin psyk.polilla alettiin ihmettelemään, että jos on näin paha puhumisen pelko, niin miten pystyn käymää kaupassa, koulussa, ylläpitämään aktiivisesti ystävyyssuhteita ynnä muuta. Miten altistuksista huolimatta tilanteeni ei ole helpottunut. Siitä sairaanhoitajani alkoi miettimään, että jos koko homma johtuu ihan muista asioista ja niinhän se johtu. Adhd tutkimukset lähtivät käyntiin. Adhd oli itselleni täysin vieras häiriö, joten lähdin nettiin tutkimaan. Pikku hiljaa aloin ymmärtämään, että mistä kaikki johtuu. Täytyy antaa erikoismaininta Mikolle, koska hän oli iso herättäjä sekä tuki tässä asiassa. Pelkkä tuo adhd sanan maininta ja tutkimuksien käynistyminen aiheutti sen, että tuo pelko lähti aika nopeasti purkautumaan. Mikon kuolema myös on ollut iso osasyy pelkojen pois lähtöön. Huomasi, että miksi käytän elämästäni aikaa pelkäämiseen, kerran minä täällä elän.


Ihmiset arvostavat suoraa puhetta, mutta kun adhd tulee paikalle, niin hänen suora puhe onkin jotain ihan väärää, jota ei enää hyväksytäkkään. Todellisuudessa ihmiset eivät kestä kuulla asioita suoraan.

-adhd:hen erikoistunut ammattihenkilö

Myös ammattihenkilöt ovat saaneet minut tajuamaan, että minulla on oikeus puhua näin. Minun ei tarvitse muuttaa puhetta miellyttääkseeni toisia. Jos joku ihminen ei kestä adhd ihmisten suoraa puhetta, niin se on hänen ongelma. Minä saan kertoa tunteistani, impulssiivisuus saa näkyä puheestani, minulla saa olla vaikeuksia tuottaa ajatuksiani puheeksi, minä saan unohtaa isi-päätteet sanoista… Kun tarkoituksena ei ole loukata ketään, aiheuttaa mielipahaa tai draamaa, niin silloin puheessa ei ole mitään vikaa. Olen oppinut olemaan itselleni armollinen ja se on vienyt itseä ihan hirveästi eteenpäin. Tiedostan sen, että puheeni on joillekkin todella raskasta, kun se poikkoilee edes takaisin ja välillä jumitun yhteen asiaan.


Jotain kuitenkin tuo fobia muutti puheestani. Enää en nimittäin puhu niin paljon ihmisten päälle. Toisaaltaan kääntöpuolena on se, että monet asiat jää kertomatta, koska en saa tilaisuutta tai unohdan sen asian. Mihinkään muuhun asiaan ei ole tietääkseni tullut muutosta. Kirjoittamisesta tuli minulle luonnollisempi tapa tuoda itseä ulos. Kirjoittaessa kuitenkin pystyy vähän enemmän kontrolloida sanomaani, kuin puhueessa. Kuitenkin Mikon myötä olen alkanut pitämään todella paljon puhelimessa puhumisesta, tykkään siitä jopa enemmän, mitä viestittelystä. Uusien ihmisten kanssa pelkään, että minut feidataan puheeni takia. Pelkään, että se toinen ei tule koskaan oikeasti ymmärtämään puhettani. Pelot ovat aiheellisia, koska törmään tähän jatkuvasti edelleen, että ihmiset eivät ymmärrä sitä, miksi puhun tällä tavalla. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulle tuli tämä fobia, koska sen seurauksena ilmeni tämä adhd. Oli kaiken sen pelon ja ahdistuksen arvoinen polku.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *