suru

miksi itken?

Noin vuoden sisään on tullut itkettyä enemmän ja vähemmän. Varmaan enemmän, kuin koko kuolemaa edeltäneessä elämässä. Itkeminen on ollut minulle puhdistavaa, jonka jälkeen on ollut helpompi jatkaa elämää tai tehdä ratkaisuja. 


Kuolema kuitenkin muutti itkua paljon. Akuutin surun aikana itku ei puhdistanutkaan, eikä helpottanut – siis ei mitään vaikutusta oloon. Oli vain tuska, jota itkin. Sitten opin itkemään sisäisesti, jotta en järkyttäisi itkullani ympärillä olevia. En tuottaisi omalla tuskalla heille ahdistusta. Kun olin yksin, niin annoin tulla kaikki ne kyyneleet, mitä olin pidätellyt. Akuutin surun loputtua itkeminen pikku hiljaa alkoi taas palautumaan vanhaan eli sillä alkoi taas olemaan positiivisia vaikutuksia. Vaikka opinkin pidättämään itkua sekä itkemään sisäisesti, niin välillä en niihin kuitenkaan pysty, vaan alan itkeä juuri siinä paikassa missä olen esim. junassa tai kaupassa. Sillä hetkellä ei jaksa vain kiinnostaa toisten mielipiteet ja tunteet, annan vain pahan olon tulla pois.


Mutta miksi itken? Välillä en edes itsekkään tiedä miksi, mutta pyrin joka kerta etsimään sen pohjimmaisen syyn. Vaikka asioita tuntuu olevan monia, niin yleensä aina yhdellä kerralla ne monet asiat juontaa yhdestä tietystä aiheesta. Todella yleisiä itkun aiheita ovat ikävä, se että tietyt tarpeeni eivät enää täyty, asiat, joista olen joutunut luopumaan sekä sitä että en enää ikinä voi jakaa asioita Mikon kansa tai ylipäätänsä edes tapaa häntä. Käyn läpi myös kuoleman jälkeisiä tunnetiloja. Viime aikoina olen huomannut, että itken sitä oloa, mikä minulla oli heti kuoleman jälkeen. Sitä, mitä minä olen tuntenut ja kokenut. Itken viimeisiä jäähyväisiä, itken sitä mitä toiset ovat joutuneet kokemaa, kun ovat tunteitani seuranneet sivusta. Itken lukiessa toisten kokemuksista, kun ovat menettäneet puolisonsa, tai jos katson jotain sarjaa tai dokumenttia, jossa kuvataan kuolemaa, niin itken usein sitä mitä toiset kokevat, vaikka se sarja olisikin fiktiivinen. Vähän naurahin tuota kirjottaessa, koska se tuntuu niin järjettömältä, mutta niin vain teen. 


Miksi en pysty itkemään kaikissa tilanteissa tai kaikkien ihmisten edessä? Miksi pidättelen itkua koko päivän, vaikka se tekee olostani niin paljon vaikeamman? Itkun pidättäminen ainakin itsellä kasaa negatiivisia asioita sisälleni ja pienikin asia saattaa paisua isoksi. Mutta miksi vahingoitan itseäni sillä, että en itke silloin kuin pitäisi? Miksi edes opin itkemään sisäisesti, mitä minä voitan sillä, että itken sisäisesti? En ole sen parempaa seuraa silloin kuin itken sisäisesti, jos itkisin kyyneleiden kanssa. Tässä on paljon mietittävää itselle, kun selkeästi joku lukko on sisälläni, joka pitäisi avata. Ainut asia minkä olen hoksannut on juurikin se, että en halua järkyttää ympärillä olevia. Tiedostan kuitenkin, että aina syy ei ole tuo, mutta en vain ole päässyt perille muista syistä.  


Lopuksi vielä tahtoisin kuulla, että ahdistutko sinä, jos vieressäsi joku itkee? 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *