adhd hyvinvointi ihmissuhteet suru

mitä olen tehnyt väärin ihmissuhteissa?

Olen viime aikoina miettinyt, että miten minä viihdyn tälläisissä ihmissuhteissa, kun ennen en olisi jaksanut katsoa ”paikallaan seisomista”. Mitä ei ole mennyt ihan putkeen ja miten olen kasvanut näistä asioista?


Ennen minulla loppui mielenkiinto ihmiseen, jos ihmissuhde ei edennyt todella nopeaa vauhtia. Jos alusta asti ei puhuttu todella syvällisiä ja henkilökohtaisia asioita. Jos yhteydenpito ei ollut jatkuvaa. Siksi laitoinkin lainausmerkkeihin tuon paikallaan seisomisen, koska ennen olisin ajatellut niin.


Kun mennään vuosi taakseppäin, niin sen ajan voisi tiivistää yhteen lauseeseen, josta olen itseasiassa tehnyt postauksen: sureva on itsekäs. Sitä sokeutuu hyvin monelle asialle, osittain omalle toiminnalle. Kuinka esimerkiksi hain Mikkoa toisista ihmisistä, tahdoin sellaisia asioita ihmissuhteista, mitä minulla ja Mikolla oli. Tahdoin asioita, joita en voinut saada ja niistä luopuminen oli todella rankkaa. Yritin pitää kynsin ja hampain kiinni niistä asioista mitä ei enää edes ollut.


Sanomattakin oli selvää, että vaikka tietoisesti yritin olla hakematta Mikkoa muista, niin se puski jostain. Ne puski niin, että minun oli tosi vaikea hallita adhd oireita ihmissuhteissa. Öisin kaikki tuntui kaatuvan niskaa, uni ei tullut, kun liikaa asioita mielen päällä. Impulssipäissää laitoin viestejä, jotka olisi aamulla olleet hyvin erillaisia.


Erityisesti kaipasin todella avointa keskustelusuhdetta, jossa kerrottiin avoimesti asioita, myös jos toisen käyttäytymisessä joku ärsytti. Olen hoputtanut ihmisiä miettimään nopeammin, olen kysellyn toistuvasti, että ootko jo nyt miettinyt sitä ja sitä asiaa, pyytänyt ja pyytänyt, että toinen sanoo negatiiviset asiat, vaikka tiedän että toiselle niiden esiintuominen on hyvin hyvin vaikeaa.


En siis ole osannut toimia parhain päin. Toisaalta toimintani on ollut myös osasyynä siihen, että muutamassa ystävyyssuhteessa on tullut sellaista avoimmuutta, mitä ei ole ennen ollut.


Tammikuun alussa sain vihdoin psykologin, jossa aloin läpikäymää kuolemaa sekä surutyötä. Opin näkemää, miksi minulla oli pahoinvointia joissain ihmissuhteissa. Miksi otin vastaan todella kohtuutonta käytöstä muiden osalta. Kaikki alkoi kääntymään siitä, kun aloin pistämään itselle rajoja. Kun pidin itselle rajat, niin pystyin vaatimaan muita kunnioittamaa minun rajojani. Kun pistin itselleni rajat, pystyin myös itse kunnioittamaan itseä sekä pystyin muita kunnioittamaan paremmin.


Surutyö meni eteenpäin. Alkuvuodesta alkaneesta adhd kuntoutuksesta oli myös hirveän iso hyöty. Siellä käsiteltiin paljon ihmissuhteita sekä hylkäämisen tunnelukkoa. Opin yhdistämää nämä asiat historiasta, joten opin myöskin hallitsemaa tiettyjä osa-alueita. Ehkä suurin sellainen, että enää ei tuu impulssipäissään laitettua viestejä yömyöhää. Voin hallita itseäni taas ja odottaa vaikka aamuun. Olen oppinut hallitsemaa jankkausta, jumitusta ym ihmissuhteissa.


Kaikki nämä ovat antaneet minulle hirveästi vapautta. Sellaista vapautta, mitä minulla ei ole ollut koskaan ihmissuhteissa. Ei asioiden tarvitse olla niin intessiivisiä, vaikka käynkin hyvin syvällisiä keskusteluita toisten kanssa.


Vapautta on antanut myös se, että surutyö ei ole jatkuvasti mielessä. Voin oikeasti keskittyä muihin asioihin. Ei siinä tule mietittyä niinkään ystäviäkään samalla tavalla. Sitten kun ystävät tulevat mieleen, niin keskittyy ystävään, ei millään tasolla enää siihen, että saisin jotain sellaista, mitä en voi saada.


Yksi lempilauseista on ”saat sen mistä luovut”. Koen, että se on toteutunut kohdallani. Kun on päästänyt naruista, kun on muuttanut omaa toimintaa, niin olenkin saanut enemmän, mitä olisin koskaan kuvitellut saavan. En ole vieläkään täydellinen, mutta onneksi aina on mahdollisuus kehittyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *