kuolema suru

puolitoista vuotta kuolemasta

Tasan puolitoista vuotta ja edelleenkin surutyötä on ihan mahdoton ennustaa. Tulee yllätyksiä, että miten näin ja noin. Suru on aaltoilevaa ja viime aikoina (ilmeisesti tämän päivä nostattaa tunteita pintaa) on tullut mieleen paljon kuoleman jälkeinen tuska. Myös pelkoa, että joku kuolee. Toki tuo pelon tunnekkin on hyvin aaltoilevaa. Mutta nyt minua yllättäneisiin asioihin.


Olen töiden takia käynyt keväästä lähtien siinä kaupunginosassa, missä Mikko kuoli. En ole edelleenkään päässyt siitä paikasta yli, joka ikinen kerta tulee jonkinlainen reaktio. Välillä oma reaktio yllättää hyvin paljon, esim tekisi mieli vain huutaa ”miksi kuolit” ja potkia täysiä rakennuksen seinää. Usein on vain kestoahdistus tai en pysty ajattelemaa oikein mitää muuta kuin Mikkoa. Yleensä reaktioni eivät ole koko aikaisia, vaan ne tulevat ja lähtevät aina jossain vaiheessa.


Olisi luullut, että yli puolen vuoden jälkeen tästäkin olisi päässyt yli, mutta ei. Ei ole auttanut, vaikka käyn sielä useita kertoja viikossa. Lisäksi oikeuslääketieteellisen ohi kun menen, niin mulla alkaa soimaa looppi päässä ”en tykkää tästä paikasta”. Soi niin kauan, kunnes olen mennyt ohi.


Yksi todella hämmentävä uusi tapa on se, että olen alkanut huomaamatta tekemään saman tyylisiä eleitä mitä Mikko teki. Välillä havahdun siihen, mitä mä teen. Ei ole minun toimintaa/eleitä nämä, nämä ovat Mikon. En tiedä, mistä tämäkin on tullut, mutta luulen, että menee ohi ajan kanssa.


Ruuanlaitto on välillä turhauttavaa. Haluan osata tehä hyvää ruokaa. Mikko antoi hirveesti tipsejä, mutta en muista niitä kaikkia ja tämä tuskastuttaa. Helppoahan se olisi, jos voisi vain laittaa sms ja kysyä, mutta kun ei voi. Olen netissä kyselly hyviä vinkkejä, ei ole kuitenkaan tullut uutta, ei sellassia vinkkejä, mitä Mikolta sain (hän oli todella hyvä kokki). Ei tämä ole tuntunut niin isolta jutulta aikaisemmin, mutta nyt se on alkanut tuntumaan erityisen tärkeältä, että muistaisin kaikki vinkit.


Edelleen ajattelen häntä joka ikinen päivä, mutta ei ole kovinkaan usein vahoja ajatuksia. Iltaisin saattaa iskeä kova ikävä ja sitten vähän itketään. Eli isoja kontrasteja on tällä hetkellä surutyössä. Onneksi tasaisuutta on suurimman osan, koska olen niin kyllästynyt kontrasteihin.


Minua kiinnostaisi tietää (etenkin alusta asti seuranneilta), että onko teille tullut yllätyksenä, että miten surutyö voi edetä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *