suru

sureva on itsekäs

Olen törmännyt muutamaan otteeseen käsitteeseen ”sureva on itsekäs”. Joka kerta olen torpannut tuon, koska umielestäni se on ollut niin väärin että. Kuitenkin viime päivinä olen hoksannut, että kyllä se pitää paikkaansa. Aion nyt pohtia omalta kannalta, miksi tuo on totta.

 

Akuutti suru on hirveä, niin hirveä että usein mietin miten olen selvinnyt siitä elossa. Sen hirveys vie surejan omaan kuplaan, itsekkyyden kuplaan. En minä silloin pystynyt näkemään, että olen itsekäs. Makasin vain sängyssä ja itkin, pohdin asioita ja itkin. Miksi, miksi, miksi? Jo kysymysten muoto on tässä tapauksessa hyvin itsekäs. Miksi minulle, miksi Mikko, miksi tämä kaikki, miksi nuo käyttäytyvät noin, miksi tuo ei ymmärrä, että en kykene, miksi ihmiset jatkavat elämäänsä, miksi kukaan ei oikeasti pysähdy, miksi kukaan ei kykene kulkemaan minuun tahtiini pienen pientä hetkeä pidempään…Minusta tuli ymmärtämätön muita ihmisiä kohtaan. En voinut ymmärtää, että miten joku haluaa elää valheille tai vaikka tulevaisuudelle. Onhan nuo petollisia tapoja elää. Miten joku ei voi oppia Mikon kuolemasta sen vertaa, että ei muuta omia käsityksiä elämänsä suhteen. Näen vain silmissäni kuinka jonkun läheisen tärkeä kuolee ja hän joutuu kokemaan saman, mitä minä. Heräämään todellisuuteen. 

 

Akuutti suru on jäänyt taakseen, mutta onhan minulla edelleen huonoja hetkiä, päiviä sekä viikkoja. Minusta tulee näinä jaksoina itsekkäämpi ihminen. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin aluksi. Minusta tulee vaativampi, jaksan entistä vähemmän pinnallisuutta, en ymmärrä toisia niin hyvin, ajatukset pyörivät oman itseni ympärillä.

 

Mutta onko kaikki itsekkyys negatiivista? Mikä sitten on sitä positiivista itsekkyyttä surussa? Onko se positiivista, että ei jaksa pinnallisuutta? Siitähän seuraa se, että arvostaa enemmän syvällisiä sekä pieniä asioita. Toisaaltaan kaverisuhteet kärsivät siitä, että en jaksa pinnallisuutta savalla tavalla. Ei ole enää yhteistä niin helposti. Uskon myös, että kaikki ajatukset itsestäni ei ole ollut negatiivistä itsekkyyttä, koska sen seurauksena olen löytänyt itsetutkiskelua. Oppinut löytämää omia haavoja, pohtimaan mistä ne ovat tulleet. Oppinut ymmärtämään itseä enemmän, olemaan itselle armollinen. Tätä kautta olen oppinut olemaan muita ihmisiä kohtaan armollisempi ja ymmärtää heidän tekojensa taustoja.

 

Jos vedetään surevan itsekkyyden plussat ja miinukset yhteen, niin lopputulema on se, että en näe asiaa negatiivisena. En näe, koska se on yksi surutyön vaihe. Vaihe, joka lähtee pois ja palaa uudestaan ja taas lähtee pois. Jos itsekkyys jäisi hyvin pitkäksi aikaan, niin silloin asia kääntyy mielestäni negatiiviseksi. Voisin kuvitella, että ihmisestä tulee tällöin katkera, moukkamainen tai se voi johtaa masennukseen. Täytyy muistaa myös se, että itsekkyys surussa voi olla myös suojamekanismi, joka tulee päälle, jotta selviytyisimme. Tätä aihetta voisi jatkaa lisää, koska yhteiskuntamme on todella itsekäs. Olen myös saanut osakseen muiden ihmisten itsekkyyttä esimerkiksi minun pitäisi olla tietynlainen, jotta he kokisivat olonsa seurassani paremmaksi. Antaako tuo itsekkyys tilaa surulle? Voisin tätä pohtia myöhemmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *