hyvinvointi kuolema suru

toisen kuolema vei osastolle

Pidempää minua seuranneet tietävät, että olin Mikon kuoleman jälkeen osastolla. Sieltä sain kriisiterapiaa sekä eväitä tulevaan. Haluan kirjoittaa tästä, koska se 1,5 viikkoa oli elämäni yksi tärkeimmistä hetkistä. Lisäksi vähän kerron teille, että minkälaista muuta apua olen saanut terveydenhuollolta. Vieläkin surukseen kuulee liian paljon sitä, että minähän en psykologille mene, enkä varsinkaan osastolle. Toivon, että mahdollisimman moni ymmärtäisi, että apu voi olla toisen pelastus tai se voi olla juuri sinun pelastus. Olenkin sen kannalla, että jokaisen pitäisi käydä juttelemasta asioistaan edes muutamia kertoja ammattilaiselle. Se, että käy juttelemassa ammattilaiselle tai on osastolla, ei tarkota automaattisesti sitä, että olisi mieleltään sairas ja vaikka olisikin mielisairaus, niin sitä ei pidä hävetä.


Olin sairaalassa ollessa aika pihalla kaikesta. Alkushokin takia minulla ei ole edes oikein hajua, mihin se aika siellä meni. Taisin suurimman osan ajasta vain makaa sängyssä ja itkeä. Tärkeintä koko reissussa mielestäni oli se, että sain jutella useamman kerran päivässä ammattilaisille ja kertoa tuntemuksistani. Ei minulla ole mitään muistikuvia siitä, mitä minulle on sanottu, mutta muistan kuinka tarpeellista oli purkaa omaa oloa. Se, että kannustettiin tekemään jotain muuta kuin maata sängyssä, pidettiin huolta että en lakkaa syömästä tai käyn joka päivä ulkoilemassa. Kävin muutamissa erilaisissa ryhmissä esimerkiksi ahdistuksen hallinta-ryhmässä. Vaikka silloin ahdistus oli niin suurta ja siihen oli älyttömän vaikea puuttua, niin akuutin surun jälkeen pystyin alkaa hyödyntämään niitä neuvoja, mitä minulla sieltä sairaalasta annettiin. Juuri näiden neuvojen avulla olen selvinnyt monet päivät, viikot sekä kuukaudet. Yksi tärkeimmistä vinkeistä osastolta oli se, että ota seurakunnan pappiin yhteyttä ja mene keskustelemaan hänelle osaston jälkeen. Olen jälkikäteen monta kertaa miettinyt, että kuinka tuo osasto ehkä minut pelasti. He huolehtivat, että en jää ilman apua jatkossakaan sekä sain apua asioihin, jotka ei tullut edes mieleen, että sellaisia pitäisi hoitaa esimerkiksi kelan kanssa. Olen nimittäin törmännyt siihen, että moni on jäänyt täysin yksin puolison kuoltua ja onneksi tämä ei toteutunut minun kohdalla.


Pappi oli sen hetken pelastus, nimittäin kriisiapu sairaalan jälkeen oli täysin vitsi. Lähes joka kerta eri sairaanhoitaja ja käytiin jatkuvasti elämääni ennen kuolemaa, kun kaipasin apua juurikin kuolemasta seuranneisiin asioihin. Siitä touhusta ei jäänyt mitää käteen, mutta tulipa ainakin poistuttua sängystä sekä kotoa + ilman kriisiterapiaa en olisi törmännyt entiseen lapsuudenystävään, josta on tullut minulle tärkeä ihminen. Papilta sain juuri sitä, mitä tarvitsin. Käsiteltiin eri tunteita: surua, vihaa, helpotusta, katkeruutta, tuskaa, ikävää yms. Keskusteltiin katkenneista ihmissuhteista, toisten tarpeista määrätä elämääni, miten selviän seuraavaa viikoon ja siitä taas seuraavaa kuukauteen. Keskusteltiin me myös kaikesta muistakin aiheista, niistä aiheista mitä olisin keskustellut aiemmin ystävien kanssa esim. uutisista tai matkustamisesta. 


Helsinkiin takaisin muutettua tuli todella pitkä tauko keskusteluavusta. Kaipasin todella sitä, että pääsisin keskustelmaan ammattilaiselle, pääsisin asioista eteenpäin, mistä en yksin ole selvinnyt. Pääsin vasta joulukuussa psykologilla käymään ja tammikuussa aloitin säännölliset psykologilla käymiset. Nämä käynnit on tullut todella tarpeeseen. Tältä psykologilta tulee niin hyviä juttuja, joihin on todella helppo tarttua. Hän vähän ravistelee ajatuksiani. Hänelle olen itkenyt asioitani ja joka käynnin jälkeen on ollut tosi tyhjä fiilis hyvällä tavalla. Nämä psykologikäynnit on kuitenkin vain väliaikaisia, koska alan jossain vaiheessa käymään psykoterapiassa ja sitä odotan todella paljon. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *